Fieldnotes

Kuulin kauan sitten tarinan, joka menee suurin piirtein näin: iäkäs intiaani matkustaa junalla/lentokoneella. Perille päästyään hän istahtaa asemalle. Eräs kanssamatkustajista tulee uteliaaksi ja kysyy, mitä intiaani tekee.

Tämä vastaa: “odotan, että sieluni ehtii perille.”

Tarina on pyörinyt toistuvasti mielessäni, kun olen yrittänyt saada tolkkua Johannesburgin matkastamme, paluustamme – ja ennen kaikkea paluumme jälkeisestä arjesta koto-Suomessa. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Kolme viikkoa on lopulta äärimmäisen lyhyt aika. Uusia kokemuksia oli valtavasti, samoin kuin matkaan liittyvää stressiä ja pelkoja. Joita emme lopulta joutuneet hämähäkkiä ja vatsatautia lukuun ottamatta onneksi kohtaamaan matkamme aikana.

Read more

Uskottava se vain on: kolmeviikkosemme livahti ohitse ja on kotiinlähdön aika. Tätä kirjoittaessani poikamme uinuvat jo syvästi – väsytimme heidät kunnolla viimeisellä yhteisellä illallisella afrikkalaisravintola Moyossa – mieheni pakkailee tavaroitamme ja taustalla soi jotain tunnelmaan sopivaa. Ja tutkija-äiti tietenkin kirjoittaa viimeisiä kokemuksiaan.
Itselleni matkamme loppuosa, oikestaan viime keskiviikkoisesta sairastumisestani asti, on ollut katkeransuloinen, sillä en ehtinyt parantua missään vaiheessa kokonaan. Toki hienojakin hetkiä mahtui silti päiviimme, onneksi.

Read more

Olin tuskin ehtinyt julkaista edellisen postaukseni, jossa kerskuin kulttuurishokin olevan takanamme ja arjen asettuneen uomiin – kun sairastuin. Tauti on perin tavanomainen: jonkinlainen vatsapöpö, joka kuitenkin on nostanut ikävän korkean kuumeen. Sairaspäiviä on tässä kohtaa takana neljä, mikä alkaa olla kaikin puolin ärsyttävää!
Vanha kansa kommentoisi tähän jotain ylpeydestä ja lankeemuksesta. Itse haluan pohtia asiaa toisin: kaikista asioista, joita etukäteen pelkäsimme, taudit eivät oikeastaan kuuluneet listaamme.

Read more

Aika kuluu vauhdilla, ja olemme selkeästi yli matkamme puolivälin: vajaat kaksi viikkoa on takana, reipas viikko edessä. Alun shokin jälkeen arkemme ja olemisemme ovat normalisoituneet, ja rutiinit asettuneet ainakin jonkinlaisiin uomiin.
Vakaa aikomukseni oli kertoa tämänkertaisessa postauksessani vihdoin työstäni; siitä perimmäisestä syystä, jonka vuoksi olemme koko porukka matkustaneet tänne 15 000 kilometrin päähän.

Huomaan kuitenkin tekstiä aloittaessani, että tämäkin teksti taitaa keskittyä toiseen teemaan: ensipäiviämme leimanneeseen shokkiin.

Read more

Aurinko alkaa vähitellen kajastaa kukkuloiden takaa, ja horisontti vaalenee. Yksitellen tähdet sammuvat taivaalta, eikä autojen ajovaloja enää erota. Pikkubussin istuimet ovat täynnä, sisällä on koleaa. Lämpöasteita on alle kymmenen. Kestää vielä tunteja ennen kuin aurinko alkaa lämmittää. Matkustajat nuokkuvat istuimillaan puoliunessa.
Herätys oli varhain, pian aamuneljän jälkeen. Pukeuduttuaan palvelustyttö laittoi unisen taaperonsa selkäliinaan. Lapsi jatkoi untaan hoitopaikkaan asti. Pikaisten hyvästien jälkeen palvelustyttö kiirehti taksille. Pysäkillä oli muitakin odottamassa.
Tänään kyyti saapui ajoissa; liian usein se viivästyy, kun pikkubussi väsähtää tien laitaan. Auto on nähnyt kilometrejä paljon, moottorin parhaat päivät ovat jo takana. Toisinaan matkan keskeyttää puhjennut rengas. Onneksi tänään kumpikaan ei vaivaa.

Read more

Ensimmäinen kolmesta Johannesburgin viikonlopustamme on takana, ja on sopiva aika jakaa tarkempia vaikutelmia kaupungista – ja sen ihmisistä. Kuten edellisessä postauksessani vihjasin, pääsin perjantaina työnkin makuun: sain sekä hoidettua Witwaterstranding yliopiston (uskomattoman mutkattomat) vierailututkijan muodollisuudet että järjestettyä ensimmäisen kenttätyöhöni liittyvän tapaamisen. En kuitenkaan jaa niistä nyt enempää. Asettaudutaan ensin kunnolla aikaan ja paikkaan, myös virtuaalisesti, ja ryhdytään sitten hommiin!

Miltä näyttää tällaisen kokemuksen perusteella Joburg – tai ’Jozi’, kuten kaupungin yksi monista lempinimistä kuuluu? Mitä osuu silmään tästä vuoden 2015 kuumimmasta matkakohteesta (Rough Guide), kun katsoja on antropologi ja yhteiskuntatieteilijä sekä lisäksi varhaiskeski-ikäinen äiti?

Read more

‘Piirrä talo’, oli yksi ensimmäisiä ohjeita, joita aikanaan sain kenttätyön tekemiseen antropologian professori Jukka Siikalalta. Konkreettisesti ohje tarkoittaa – kyllä, fyysisen talon piirtämistä, mutta laajemmin – kentälle saapumisen herättämien ensivaikutelmien tarkkaa dokumentointia. Ohjeen ydin on yksinkertainen: uuden tulokkaan katse rekisteröi yksityiskohtia, joille kentän hyvin tunteva havainnoija on sokea.
Toisin sanoen vaikka kokenut katsoja näkee kentässään runsaasti sellaista, jota uusi tulokas ei tavoita, näitä ensivaikutelmia hän ei koskaan pysty jäljittämään. Suuri osa ensivaikutelmista saattaa olla pinnallisia ja epäolennaisia. Kuitenkin mukaan voi piiloutua sellaista, joka osoittautuu myöhemmälle analyysille keskeiseksi. Siksi tutkijan on tärkeä muistaa kunnioittaa ensihetkien havaintojaan ja istua tunnollisesti alas dokumentoimaan ne.

Tässä hengessä haluan jakaa ensimmäisiä kokemuksiamme Johannesburgista – vaikka fokukseni täällä onkin tutkimusprojektini vuoksi selkeästi kohdennettu eikä sinällään suuntaudu paikalliseen elämänmenoon laajemmin.

Read more

Huomenna tähän aikaan olemme koneessa, varmaan aika väsyneinä mikäli aiemmat lähdöt antavat mitään osviittaa. Olemme juoksennelleet ympäriinsä kodissamme täyttämässä matkalaukkuja samalla miettien, mitä kaikkea voimmekaan kolmen viikon aikana tarvita.
Kannattaako mukaan ottaa allergialääkkeitä, mikäli hyttyset purevat yöllä? Vai onko niitä järkevämpää ostaa paikan päältä? Toimivatko paikalliset allergialääkkeet paremmin paikallisiin ötököihin? Vai onko hydrokortisoni vain hydrokortisonia – missä päin maailmaa vain?
Nämä kysymykset ovat sinällään aika viattomia, arkipäiväisiä. Kuitenkin niiden tausta on värittynyt: olemme lähdössä Afrikkaan. Tuohon valtavaan tuntemattomaan, joka – tiedän kyllä – ei ole mikään yksi maa, kuten arkikieli usein antaa ymmärtää.

Read more