‘Piirrä talo’, oli yksi ensimmäisiä ohjeita, joita aikanaan sain kenttätyön tekemiseen antropologian professori Jukka Siikalalta. Konkreettisesti ohje tarkoittaa – kyllä, fyysisen talon piirtämistä, mutta laajemmin – kentälle saapumisen herättämien ensivaikutelmien tarkkaa dokumentointia. Ohjeen ydin on yksinkertainen: uuden tulokkaan katse rekisteröi yksityiskohtia, joille kentän hyvin tunteva havainnoija on sokea.
Toisin sanoen vaikka kokenut katsoja näkee kentässään runsaasti sellaista, jota uusi tulokas ei tavoita, näitä ensivaikutelmia hän ei koskaan pysty jäljittämään. Suuri osa ensivaikutelmista saattaa olla pinnallisia ja epäolennaisia. Kuitenkin mukaan voi piiloutua sellaista, joka osoittautuu myöhemmälle analyysille keskeiseksi. Siksi tutkijan on tärkeä muistaa kunnioittaa ensihetkien havaintojaan ja istua tunnollisesti alas dokumentoimaan ne.

Tässä hengessä haluan jakaa ensimmäisiä kokemuksiamme Johannesburgista – vaikka fokukseni täällä onkin tutkimusprojektini vuoksi selkeästi kohdennettu eikä sinällään suuntaudu paikalliseen elämänmenoon laajemmin.

Olemme nyt viettäneet kaupungissa ensimmäisen kokonaisen vuorokauden – ja lyhyesti sanottuna kaikki vaikuttaa oikein hyvältä. Meitä ei ole ryöstetty, autoomme ei ole murtauduttu, ja oikeastaan moinen ei ole tuntunut edes todennäköiseltä. Palataan kuitenkin asioissa vielä askel taaksepäin ja keskitytään matkaamme Helsingistä Johannesburgiin.
Lähdimme Helsingistä liikkeelle keskiviikkoiltapäivänä. Kuten edellisessä postauksessa arvelin, päädyimme lähtöä edeltävinä hetkinä todellakin juoksemaan ympäri asuntoamme kuin pienet eläimet. Tekemistä on aina enemmän kuin ennalta osaa ajatella. Tämän seurauksena myös lähtömme viivästyi luvattoman myöhään. Kun tähän yhdistetään kunnon rankkasade sekä aivan poikkeuksellinen ruuhka kaikilla lentokenttää ympäröivillä teillä, lopputulos oli karu: oli kirjaimellisesti minuutista kiinni, ettemme myöhästyneet koko lennoltamme.
Olimme toki chekanneet itsemme koneeseen, mutta laukut oli sittenkin pakko saada ruumaan. Ajoimme lentokentälle ruuhkasta selvittyämme häpeämättömästi yli sallitun rajoituksen, jätimme automme liki keskelle ajoväylää, juoksimme henki kurkussa tiskille – juniorimme tietenkin unenpöpperöisenä sylissäni – ja hiki pinnassa kysyimme virkailijalta, vieläkö hän voisi saada meidät koneeseen.
Onneksemme tämä onnistui, ja juostuamme vielä läpi lentokentän aivan toisessa äärilaidassa sijaitsevalle portille ehdimme lopulta Lontooseen suuntaavaan koneeseemme. Lentokoneessa kaikilla oli hymy herkässä; olisi kiistatta ollut kurjaa jäädä kaiken tämän seurauksena kentälle kyynelehtimään.
Lento Lontooseen sujui vailla kommelluksia – mutta niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin, olimme hilkulla myöhästyä myös Lontoosta Johannesburgiin suuntavalta lennoltamme! Tähän (liki) myöhästymiseen ei sinällään sisälly mitään huomionarvoista: vaihtoaikamme ei ollut erityisen lyhyt, emme menneet kentällä harhaan jne. Yksinkertaisesti unohduimme syömään liian pitkäksi aikaa, emmekä huomioineet kentän pitkiä sisäisiä siirtymäaikoja.
Perheemme hyvin tuntevat tietävät, ettei täsmällisyys kerta kaikkiaan ole kollektiivisia vahvuuksiamme – sekä minä että mieheni olemme klassisia maija/mattimyöhäisiä. Kuitenkin uskon, että näihin myöhästymisiin liittyy myös muuta. Nämä eivät nimittäin ole ainoita kertoja kuluneen kevään aikana, kun lentoihin ehtimiseen on liittynyt omalla kohdallani erilaisia ‘koreografioita’.

Olen alkanut pohtia, että kyseessä on laajemmin matkustamiseen ja rajoihin liittyvä arkipäiväistyminen – joka puolestaan kertoo sinällään merkittävää tarinaa, erityisesti ajatellen rajoja ja perheenyhdistämistä käsittelevää ‘Kehon todisteet’ -tutkimushanketta, johon kuulun.

Palaan nÄihin teemoihin toisella kertaa ja pitäydyn nyt matkakuvauksessamme. Olemme matkustaneet perheemme voimin jo melkoisen määrän – en osaa edes laskea, kuinka monta lentoa pelkästään vuoteen 2013 mahtui ollessani Saksassa tutkijana. Tämän seurauksena myös perheemme matkarutiinit ovat muotoutuneet aika vakioiduiksi, lähtösähellys mukaan lukien.

Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että 12 tunnin lento on lapsille pitkä ja mukaan mahtuu lukuisia hetkiä, jolloin itse kunkin huumorintaju meinaa pettää – samoin kuin kärsivällisyys.

Kaikki tämä on erityisen haastavaa äidille, jonka työn vuoksi koko perhe on ylipäätään lähtenyt matkalle. Jonka itse luoman projektin vuoksi perheen isä tekee kolme viikkoa omaa työtään etänä, vanhin lapsista on koulusta poissa liki kuukauden, kaikki perheenjäsenet joutuvat sopeutumaan – jälleen kerran – poikkeusolosuhteisiin ja kirsikkana kakussa: jonka vuoksi matkaan realistisesti käytetään säästöjä myös perheen yhteisestä matkakassasta, koska äidin saama matka-apuraha ei sittenkään kata koko perheen matkakuluja.
Kaiken tämän seurauksena äiti-tutkijalta vaaditaan erityistä kestävyyttä myös niinä hetkinä, joina matkan raskaus tai lasten kiukuttelu yksinkertaisesti pännii. Kuten yölennolla kello 3:30, kun juniori näkee pahaa unta ja potkii unissaan voimallisesti isoveljeään naamaan. Jolloin äitikään ei tietenkään voi jatkaa katkonaista untaan.
Tai silloin, kun samainen juniori aamulla laskeutumisen jälkeen kiljuu lentokentän wc:ssä yliväsyneenä, ettei hänellä todellakaan ole vessahätä. Tai kun työasioista stressaantunut puoliso unettoman yön jälkeen tiuskii jostain olemattomasta.
Tutkija-äidiltä vaaditaan erityisiä hermoja kaikissa näissä tilanteissa, sillä kaikkien objektiivisten mittareiden mukaan hän on mitä onnekkain ihminen: hänen ei ole tarvinnut olla perheestään erossa liki kuukautta kestävää kenttämatkaansa ja matkustaa yksin kohti tuntematonta.

Niin – ja onhan hän tutkijaksi kansainvälisesti ajateltuna onnekas myös siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on äiti. Akateemisen maailman kilpailun jatkuvasti kiristyessä tämä ei todella ole itsestään selvää monien lykätessä perheen perustamista hamaan tulevaisuuteen.

Tokihan äiti-tutkijaakin usein matkoilla kiukuttaa, mutta pääosin oma harmistuminen on nieltävä. Olisi mukavaa vetää tästä johtopäätöksiä jonkinlaiseen laajempaan henkiseen ’zen-möitymiseen’, mutta ehkä sellainen olisi kiusaannuttavaa luettavaa – eikä erityisen totuudenmukaista.
Kenties kaikki edellä mainittu auttaa kestämään matkan rasitusta tietyssä mittakaavassa. Asioiden isossa skaalassa koko matkamme meni nimittäin loistavasti. Johannesburgin kentällä majoittajamme oli sovitusti meitä vastassa, autonvuokra järjestyi toivotulla helppoudella ja matka ’reissukotiimme’ taittui paikallisen oppaan avulla vaivatta.
Pienoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Johannesburgissa on vasemmanpuoleinen liikenne. Jälleen on perheellemme – ja äidin kenttätyölle – onnekasta, että mieheni pitää ajamisesta myös vaativissa olosuhteissa. Liikenne on kiistatta melkoista puuroa, mutta toivon, ettei siitä koidu matkamme edetessä sen suurempaa raportoitavaa.
Koska olemme jo aiemmin todetusti klassisia maija/mattimyöhäisiä, olimme varanneet myös majapaikkamme viime hetkellä. Jotenkin arki Suomessa oli jälleen niin täyttä, että lähtö hiipi käsille kuin varkain – siitä huolimatta, että matka oli ollut tiedossamme yli vuoden, aina Suomen akatemialta saamastani kahdenvälisestä vaihtoapurahasta asti.
Erityisesti niukkaa varoaikaa ajatellen majoituksemme on mainio: kaksiosainen piharakennus samassa pihapiirissä, jossa myös isäntäväkemme asuu. Pihalla on lastemme iloksi pieni uima-allas, tosin säätila saattaa olla siitä nauttimiseen liian kolea. Johannesburgissa on nimittäin juuri alkanut syksy.
Vaikka lämpötilat sääennusteiden valossa näyttivät suomalaisittain lämpimiltä, osasimme onneksi ounastella, että paikan päällä voisi olla koleaa. Saapumispäivänä sää oli poikkeuksellisenkin viileä – villapaita kevättakin alla ei ollut meistä kenellekään liikaa. Tuntui kuin Suomen kesäkuulta; realistisestihan silloin on aina aika kylmää.

Kun säätilaan yhdistetään majapaikkamme estetiikka ja se, että isäntäpariskuntamme on brittiläinen, olisimme melkein voineet kuvitella saapuneemme pikkuiseen englantilaiskylään. Kaikki tuntui tuttuudessaan tavanomaiselta. Vain lintujen eksoottiset kiljahtelut sekä kasvillisuuden vehreys muistuttivat, että oikeasti olimme maailman toisessa äärilaidassa 15 000 kilometrin päässä kotoa.

Niin ja sitten olivat ne turvallisuustoimet. Asuinalueemme on todellakin huolella vartioitu – tai ainakin tämä vaikutelma syntyy lukuisista kylteistä, jotka asiasta portinpielissä muistuttavat. Kadun kulmassa on valvontakoppi, mutta varsinaisia turva-aitoja, kameroita tai henkilöllisyystodistusten tarkistuksia emme ole nähneet missään. Konkreettisesti ainakin me olemme vain voineet ajaa kotikadullemme suoraan.
On vaikea sanoa, liittyykö oma liikkumisemme helppous suoranaisesti – rotuun. Jo näin pikaisen havainnoinnin pohjalta vaikuttaa kiistattomalta, ettei rotuerottelu suinkaan ole täkäläisessä arkipäivässä menneen maailman asioita.
Rotujakaumat ovat eri ammattipositioissa sekä katukuvassa aivan yksiselitteisiä ja ehdottomia: omalla asuinalueellamme kaduilla liikkuu kävellen vain ja ainoastaan tummaihoisia; yhtään valkoihoista emme ole tähän mennessä nähneet. Palveluskunta – jota on runsaasti joka paikassa – on aivan yksiselitteisesti tummaihoista. Valkoihoiset sen sijaan…
Summataan asia vaikka näin: saimme eilen brittiläiseltä (valkoihoiselta) emännältämme ravintolavinkin läheisen ostoskadun italialaisravintolaan. Päädyimme syömään herkullista paikallista pitsaa ja carpacciota kontinentaalista jatsia kuunnellen liki täysin valkoihoisen asiakaskunnan kanssa. Meitä palveli runsaslukuinen henkilökunta – joka ilmeisesti italialaistaustaista omistajaperhettä lukuun ottamatta oli poikkeuksetta tummaihoista. Illallinen oli herkullinen, mutta tunnelmamme siitä huolimatta ristiriitaisia.

Kuinka Johannesburgin ensivaikutelmia voisi summata? Jostain syystä kaupungista tulee mieleen Kalifornia – ripauksella Intiaa.

Paikan ’viba’ on asteen verran new age –henkinen, englanti leveää, ilmassa olevat tuoksut eksoottisia, kasvusto rehevää. Samalla kadunkulmissa on ajoittaisia roskien röykkiöitä, lukuisat rakennustyömaat ovat vailla koneita ja ihmistyövoiman varassa samoin kuin Intiassa – ja liki kaikkialla maleksii hiukkasen epämääräistä sakkia.
En oikein osaa selittää miksi, mutta jotenkin tuntuu, että tarinat Johannesburgin vaarallisuudesta ovat liioiteltuja. Että asioita varmasti tapahtuu, mutta että valkoisen keskiluokan pelko satunnaista väkivaltaa ja omaisuusrikoksia kohtaan saattaa heijastaa muutakin kuin tosiasioihin pohjaavia uhkia. Kenties eräänlaisia väläyksiä apartheidin pohjalla olleista asenteista.
Mitään varmaa tietoa tai aineistoa minulla ei ole tätä tukemaan – varsinkaan näin lyhyen kokemuksen perusteella. Vaikutelma on kuitenkin kiistaton.
Kenties tästä tunteesta kertoo kuitenkin seuraava: uskaltauduimme heti ensimmäisenä iltana ulos peräti pimeän jälkeen, vaikka pimeällä liikkumisesta kovin varoitellaan. Toki olimme tarkistaneet asiamme emännältämme, joka vakuutti tutuissa paikoissa liikkumisen olevan turvallista. Niinpä otimmekin elämästä ilon irti, ja palattuamme ravintolasta kello läheni hyvinkin iltakahdeksaa. Pimeäähän täällä on tropiikin tavoin jo puoli seitsemään mennessä.
Autolla (lukituin ovin!) tekemäämme kahden kilometrin kotimatkaan ei sisältynyt mitään kummallista – mutta tokihan silti avasimme ovien lukot vasta, kun autotallin ovi oli sulkeutunut perässämme. Luulen, ettei tämä rohkeus ollut poikkeuksellista vaan tulemme illallistamaan lähikadullamme vielä monasti.
Tällaisia kokemuksia tarjosi siis ensimmäinen vuorokautemme. Ehdin itse käydä myös Witwaterstrandin – tai lyhyemmin Witsin – yliopistossa hakemassa vierailutunnukseni. Lisäksi perjantaihin mahtui ensimmäinen kenttätyöhöni liittyvä tapaaminen.
Tästä kaikesta kuitenkin lisää toiste. Nyt on viikonlopun aika – ja aivan varmaa on, että silloin tutustumme ainakin läheiseen eläintarhaan!
<>
MATKAKERTOMUKSEN SEURAAVA OSA: Ihmisiä katsomassa – ensivaikutelmia osa 2 #Jozi
<>
MATKAKERTOMUKSEN ENSIMMÄINEN OSA LÖYTYY TÄÄLTÄ: Perhosia vatsanpohjassa = matkavalmisteluja, suuntana Afrikka #Jozi
<>
(Olemme Johannesburgissa huhtikuun 2016 osana YK:n ihmisoikeusraportteihin keskittyvää tutkimusprojektiani. Tarkastelen Suomen KP-sopimuksen raportin kokonaista sykliä; raportti käsiteltiin YK:n Ihmisoikeuskomiteassa Genevessä 2013. Kerron Geneven kenttätöistäni enemmän täällä. Yksi raportin käsittelijöistä oli komitean Etelä-Afrikan edustaja, joka oli myös tärkeimpiä informanttejani komiteassa. Kenttämatkani tarkoitus on saada raportille mahdollisimman laaja konkreettinen konteksti, niin fyysisesti kuin ihmisoikeuskentällä. Johannesburgissa pyrin tekemään haastatteluja paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen edustajien kanssa sekä seuraamaan informanttiani hänen työssään. Lisäksi olen vieraileva senioritutkija Witsin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Matkani on mahdollistanut Suomen Akatemian myöntämä kahdenvälinen vaihtoapuraha.)