Miia Halme-Tuomisaari & Alina Rapin. Oikeus-lehti 4/2021, 559-570. Artikkeli luettavissa EDILEXissä.
Ympäristökysymykset ovat viime vuosina nousseet kansainvälisellä ihmisoikeuskentäll yhä selkeämmin esille. Samaan aikaan niiden välillä on kiistatonta jännitettä. Kuinka nämä lähtökohdiltaan voimakkaasti poikkeavat kentät saataisiin keskenään entistä tiiviimpään yhteistyöhön? Kuinka ihmisoikeuksien käsitteen tulisi muuttua, jotta se kykenisi entistä tehokkaammin edesauttamaan ympäristökriisin ratkaisua?
Tämä katsausartikkeli tarkastelee näitä kysymyksiä kolmesta eri näkökulmasta, joita kaikkia yhdistää vesi. Veteen liittyvät ongelmat konkretisoivat monia ympäristökriisin keskeisiä ulottuvuuksia. Eri arvioiden mukaan jopa yli miljardi maapallon asukasta elää ilman riittävää puhdasta juomavettä. Ilmastonmuutos voimistaa veteen liittyviä ääri-ilmiöitä johtaen niin hirmumyrskyihin, rankkasateisiin ja tulviin kuin äärimmäisiin kuivuuskausiin. Ilmastonmuutos tuhoaa ikijäätiköitä ja peittää alleen maa-alueita samalla, kun saastuminen sairastuttaa vesistöjä.
Näiden tekijöiden seurauksena vesi on viimeisen parin vuosikymmenen aikana noussut keskeiseksi teemaksi sekä kansainvälisessä oikeudessa, päätöksenteossa että tutkimuksessa. Lopputuloksena on lukuisia toisistaan poikkeavia yrityksiä ratkaista veteen liittyviä ongelmia.
Tämän katsausartikkeli ensimmäinen näkökulma luotaa, kuinka sekä vesi että ympäristö ovat kuluneina kahtena vuosikymmenen. määrittyneet enenevästi ihmisoikeuksiksi. Toinen näkökulma keskittyy ylisukupolvisten oikeuksien – ja vastuiden – teemaan. Kolmas tarkastelukulma kääntää analyyttisen asetelman päälaelleen tarkastellen viimeaikaisia tapauksia, joissa oikeuksia on alettu eri tuomioistuimissa myöntää ympäristölle, esimerkkinä joet ja muut vesistöt. Keskeistä näissä pyrkimyksissä on, että niiden yhteydessä en enenevästi alettu käyttää nimenomaan ihmisoikeuksien, ei esimerkiksi jokien oikeuksien kieltä.
Erityisesti katsausartikkeli pohtii ihmisoikeuksien ontologiaa. Artikkeli kysyy, mitä tapahtuu analyyttisesti ihmisen siirtyessä syrjään ihmisoikeuksien keskiöstä. Voiko ajatus ympäristön ihmisoikeuksista olla perusteltua? Onko ylipäätään perusteltua puhua nimenomaisesti ympäristön, tai eläinten, ihmisoikeuksista – miksei tämän sijaan käytetä ympäristön ja eläinten oikeuksien kieltä?
Katsausartikkeli on lähestymistavaltaan analyyttinen ilman normatiivista painotusta. Täten se ei ota kantaa eikä pyri edistämään mitään tiettyjä näkökulmia – esimerkiksi tapaa, jolla ihmisoikeuksien sisältöä tulisi laajentaa tai täsmentää. Teksti ei myöskään argumentoi, että tietyt näkökulmat joko ovat tai eivät ole ihmisoikeuksia absoluuttisesta, filosofisesta tai eettisestä näkökulmasta. Tämän sijaan teksti tarkastelee tapaa, jolla ihmisoikeuksien käsite elää ja muuttuu ajassa, kohdentaen tässä katsausartikkelissa katseensa ympäristön, veden ja ihmisoikeuksien väliseen suhteeseen.
Samoin teksti pohtii eri näkökulmia ja haasteita, joita erilaiset ihmisoikeuksien sekä ihmisoikeuksien subjektin määrittelyt nostavat esiin. Tekstin analyyttinen ote saa vertauksensa erityisesti Bruno Latourin tutkimuksesta, joka kohdentuu tieteellisten löydösten sosiaalisen konstruoinnin prosesseihin – tutkimusote, jonka hän on suunnannut myös juristien työn tarkasteluun.
Samalla teksti nojaa Duncan Kennedyn ajatukseen oikeusväittämienkaksoisluonteesta sekä lain sisäpuolella että sen ulkona. Tämä kaksinaisluonne antaa Kennedyn mukaan oikeuksille myös niiden vaikutusvallan: oikeudet ovat toisaalta lakia, toisaalta moraalis-, eettis-, filosofisia argumentteja, joilla oikeutetaan uuden lain synnyttämistä.
