Aika kuluu vauhdilla, ja olemme selkeästi yli matkamme puolivälin: vajaat kaksi viikkoa on takana, reipas viikko edessä. Alun shokin jälkeen arkemme ja olemisemme ovat normalisoituneet, ja rutiinit asettuneet ainakin jonkinlaisiin uomiin.
Vakaa aikomukseni oli kertoa tämänkertaisessa postauksessani vihdoin työstäni; siitä perimmäisestä syystä, jonka vuoksi olemme koko porukka matkustaneet tänne 15 000 kilometrin päähän.

Huomaan kuitenkin tekstiä aloittaessani, että tämäkin teksti taitaa keskittyä toiseen teemaan: ensipäiviämme leimanneeseen shokkiin.

’Kulttuurishokki’ on kulunuttakin kuluneempi ilmaus, mutta se summaa osuvasti tunteen, jonka ensikohtaaminen täysin erilaisen maantieteellisen ja kulttuurisen kontekstin kanssa useimmiten aiheuttaa. Monet kulttuurishokin aiheuttavista tekijöistä ovat täysin arkipäiväisiä: äänet ovat erilaisia, samoin hajut, valo – ihmisten puhetapa, kävelytyyli, liikenne. Kaikki arkipäiväiset asiat, jotka saavat normaaliarjen tuntumaan vieraalta.
Aivan oman lukunsa kulttuurishokkiin tuovat selkeämmät ’kulttuuriset törmäykset’ – erilaiset tavat, käytänteet, toimintamuodot – joita paikalliskontekstissa tapaa. Klassisia esimerkkejä tällaisesta voivat olla erilaiset uskonnolliset menot.
Itselleni intensiivisempi ja analyyttisesti kiinnostavampi kulttuurishokin muoto on kiistatta arkikokemusten mukanaan tuoma. Tila, jossa täysin normaalit asiat näyttäytyvät toisin. Juuri näissä, väitän, myös omat reaktiot ovat enemmän koetuksella.

Onhan matkaaja, tai antropologi, varautunut nimenomaan kohtaamaan jotakin erilaista seuratessaan vaikkapa toisen kulttuurin avioliittoseremoniaa. Tällöin myös kokijan reseptorit on asetettu tilaan ’erilaista’, ja kaikki ympäröivä koodataan tämän kautta.

Samalla logiikalla väitän, että kokiessaan jotain ilmiselvän erilaista – ’eksoottista’ – tuore havainnoija saattaa päätyä keskittämään huomionsa epäolennaiseen. Juuri siihen, mikä ensikosketuksella näyttäytyy, konkreettisesti, ilmiselvimmin toisenlaiselta, ei siihen, mikä syvällisemmin on merkityksellistä, oli se sitten erilaista tai samaa kuin havainnoijan ’kotikulttuurissa’.
Nämä ajatukset linkittyvät suoraan ensimmäisen postaukseni ajatukseen talon piirtämisestä tapana jäljittää ensivaikutelmia, joille pidemmän havainnoinnin seurauksena tulee sokeaksi. Tuoreen havainnoijan ’talopiirrosta’ tulisikin kohdella kuin karikatyyriä, joka saattaa vangita kohteensa keskeiset piirteet, mutta vääristää silti tärkeällä tavalla niiden mittasuhteita ja keskinäistä tärkeysjärjestystä.
Tällaisilla karikatyyreillä voi olla merkityksensä. Ne voivat avata tuoreita näkökulmia teemoihin, joiden käsittely on muutoin ennalta arvattavaa. Kuitenkin antropologian ydintavoite on saavuttaa jotain muuta, syvällisempää. Tämän vuoksi antropologit myös viettävät kenttäkohteissaan kauan: pyrkimys on päästä karikatyyrin taakse ja jäljittää asioiden todellisia mittasuhteita ja nyansseja. Havainnoida ja havainnollistaa asioiden olennaisia piirteitä – ja erilaisuuttakin sen seurauksena.

Olen aiemmissa postauksissani kertonut hieman tänne saapumisemme tunnelmista, mutta jatkan niistä tänään tuumaten samalle, että akuutein ensivaikutelmien kulttuurishokki on tältä erää jäänyt taaksemme – tai näin ainakin uskon.

Vain kahden viikon oleilun jälkeen on käsittämätöntä tajuta, miten akuutissa krampissa olin matkamme ensimmäiset päivät. Tiedän, että tunne oli jossain määrin koko perheemme jakama, mutta puhun tässä postauksessa kuitenkin vain omasta kokemuksestani. Olimme kuulleet niin monia tarinoita Johannesburgin vaarallisuudesta – tarinoita auki revityistä autonikkunoista, aseellisista autoryöstöistä, kotimurroista – että olemisemme jokainen hetki tuntui vaaran sävyttämältä. Tarinamme Johannesburgin eläintarhan parkkipaikan vieressä kuvaa tätä hyvin.
Toinen absurdi tarina liittyy ensimmäiseen sunnuntaihimme, jolloin kävimme Johannesburgin Hop on – Hop Off –kiertoajelulla. Päätimme lähteä ajelulle Witsin yliopiston viereiseltä pysäkiltä, minkä vuoksi jätimme automme yliopiston vartioidulle parkkialueelle. Päästäksemme bussiajelulle meidän piti kävellä muutama sata metriä vartioidun kampusalueen ulkopuolelle. Lopulta päädyimme kököttämään kadun varteen bussipysäkin penkille.

Tilanne tuntui jopa paikan päällä absurdilta: siinä olimme keskellä aurinkoista sunnuntaipäivää – ainoat valkoihoiset koko alueella. TURISTI suorastaan kirkui meistä, emmekä olisi varmaan voineet sopia huonommin ympäröivään maisemaan. Koko ajatus turistikiertoajelusta tuntui juuri sillä hetkellä väärältä.

Tien toisella puolella kulki ihmisiä, ilmeisesti palaamassa läheisen kirkon jumalanpalveluksesta. Kuten aina, kadunkulmissa hengaili epämääräisen näköistä sakkia. Muutama autoilija katseli meitä tarkkaan. Olivatko he tulossa ryöväämään meitä? Pari jalankulkijaa ohitti meidät. Aikoivatko he napata kännykät laukuistamme? Mietin, miten selittäisimme tilanteen pojillemme – sekä miten pysyisimme rauhallisina.
Turistibussia ei tietenkään näkynyt pysäkillä aikataulun ilmoittamaan aikaan, minkä seurauksena koko tilanne alkoi tuntua entistä absurdimmalta. Päätimme yhteistuumin mieheni kanssa, että jatkamme suosiolla matkaamme. Kun Witsin kampuksen rautaportti naksahti takanamme kiinni, helpotuksen tunne oli kouriintuntuva.
Tai oikeastaan on pakko lisätä, ettei Witsin portti ollut lainkaan lukossa – eikä kukaan vartijoista reagoinut, kun kävelimme sen läpi. Tyypillistä täkäläisissä turvatoimissa, tuntuu: kaikki on näennäisesti moninkertaisesti suojattu, mutta konkreettisia aukkoja turvatoimissa on paljon. Mikä on tavallaan ironista ja osoittaa, kuinka turvatoimet täällä ovat myös osin symbolisia.
Päästyämme autollemme mieheni päätti, että koitamme turistikierrosta vielä uudemman kerran – tällä kertaa Gautungin päärautatieasemalta. Suoraan sanottuna olisin itse mieluummin jättänyt yrityksen sikseen, mutta koska perheemme on tullut tänne asti minun työni vuoksi, ehkei oma näkökulmani tässä kohtaa ollut kovin olennainen…

Ajoimme asemalle Johannesburgin keskustan kautta, joka ajoittain oli käsittämättömän roskainen. Ja kiistatta pelottavan oloinen. Tuntui, kuin olisimme auton ikkunoista katsoneet urbaania eläintarhaa, kiitollisena lasista, joka erotti meidät ’villielämästä’. Aivan samoin kuin viikkoa myöhemmin vieraillessamme Lion parkissa.

Parkkeerasimme automme Gautungin aseman parkkihalliin, joka oli pimeä, avoin ja liian runsaasti kansoitettu. Hypättyämme autosta ulos lähes tärisin. Jokainen ohikulkija tuntui pelottavalta, ja mahdollinen uhka käsin kosketeltavalta. Retuutin poikiamme tiukasti kädestä pitäen mahdollisimman ripeästi kohti juna-aseman sisäänkäyntiä – minne pääsimme tietenkin ilman minkäänlaisia välikohtauksia.
Olin edelleen paniikissa, kun nousimme portaat kohti päätasannetta, sitten toiseen kerrokseen, josta turistikierrosten kerrottiin lähtevän. Yhä ajatus turistikierroksesta tuntui absurdilta – yhtään tunnistettavaa turistia emme itsemme lisäksi asemalla nähneet. Ja kuten aiemmin totesin, emme myöskään muita valkoihoisia, mikä kiistatta oli yllättävää. Olimmehan kuitenkin miljoonakaupungin vilkkaalla päärautatieasemalla.
Lopulta bussiasema löytyi ja sieltä kauan kaivattu bussikin. Kipusin poikiemme kanssa bussin toiseen kerrokseen mieheni ostaessa liput – ja yhtäkkiä kaikki pelot tuntuivat taakse jääneiltä.
Oli eriskummallinen tunne katsella samaista kaupunkimaisemaa turistibussin toisesta kerroksesta. Samaan aikaan kaupungin sisältä ja sen ulkopuolelta; osana kansainvälistä ’turismia’. Tähän astihan olimme nähneet kaupungin vain sen ’sisäpuolelta’ etsiessämme omia arkirutiinejamme sen uumenista.

Bussin suojaisten ikkunoiden läpi kaikki uhkatekijät tuntuivat poispyyhityiltä – ja pystyin melkein samaistumaan turistioppaan kaupunkia kohtaan tuntemaan intoon.

En tiedä, vaikuttiko tämä turismikokemus asiaan, vai oliko kyse ennemmin yksinkertaisesta ajan kulumisesta. Faktaa kuitenkin on, että vain viikossa kokemuksemme täällä olosta on muuttunut radikaalisti. Muutosta edelsi vielä muutama levoton alkuyön tunti, jolloin pohdin, josko ikkunastamme hyökkää pian aseellinen ryöstäjä – ja miten tilanteeseen reagoisin, jotta se ei traumatisoisi poikiamme liiaksi.
Syy tähän uhkakuvaan oli konkreettinen: olin ennen matkaamme käynyt Pretoriassa sijaitsevan Suomen suurlähetystön virkailijan kanssa puhelinkeskustelun, jossa hän rauhallisesti kertoi, että tällaisiakin tapauksia on ollut. Mainittakoot, että pojat saivat myös lisää kauhukokemuksia suurlähetystöstä vieraillessaan siellä viime viikolla samalla, kun minulla oli tapaaminen Pretorian YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimistossa. Virkailija kertoi, kuinka lähetystön työntekijöitä oli hiljattain ryöstetty aivan suurlähetystön porttien ulkopuolella..
Jäämme arpomaan, onko suurlähetystön henkilökunta poikkeuksellisen otollinen kohde moisille teoille, vai onko kyseessä poikkeuksellisen huono tuuri. Faktaa nimittäin on, ettei täällä aidosti tarvitse pelätä rikollisuutta jokaista valveillaolohetkeä – sekä yön tuntia.
Koska asia näin vahvasti kuitenkin minua vaivasi, kyselin siitä nolostuttavankin suoraan liki jokaiselta tapaamaltani kollegalta – mikä on ollut rauhoittavaa. Kaikki ovat tunnistaneet riskitekijät, mutta samalla todenneet, että monet valkoihoiset liioittelevat uhkakuvia. Aivan kuin jo ensivaikutelmissani pohdiskelin. Tilastojen valossa on nimittäin kiistatonta, että prosentuaalisesti suurempi osa väkivaltarikollisuudesta kohdistuu, ikävä kyllä, mustaihoisiin, millä mittarilla vain mitattuna.
Osa keskustelukumppaneistani on ollut tästä lietsomisesta selkeästi vihaisia, minkä ymmärrän hyvin. Olen itsekin hieman suuttunut paniikista, jonka nämä tarinat saivat minussa aikaan.

Miksi tarinoita sitten kerrotaan? Kuten ensivaikutelmissani totesin, huomaan itse pohtivani, liittyykö tämä jotenkin rasismiin muodostaen tietynlaisen jatkon rotuerottelulle.

Apartheidhan päättyi vasta vuonna 1994 – 5 vuotta myöhemmin kuin Berliinin muuri murtui! Viime vuonna ensimmäinen apartheidin jälkeen syntynyt ikäpolvi saavutti täkäläisen täysi-ikäisyyden, 21 vuotta. Virallisesti rotuerottelu on jo selkeää historiaa.
Kuitenkin tosiasia on, että vaikka Etelä-Afrikassa paljon on muuttunut, valitettavan paljon on pysynyt muuttumattomana. Tästä muuttumattomuudesta selkein osoitus on, että ylivoimainen enemmistö köyhimmästä kansanosasta on edellelleen mustaihoista varakkaimman väestönosan koostuessa valkoihoisista. Näiden ääripäiden välillä liikettä on toki tapahtunut: valkoihoisia on pudonnut köyhyyteen, mustaihoisia noussut keskiluokkaan, mikä on osaltaan lisännyt yhteiskunnan jännitteisyyttä.
Mietin, olisiko pelon ilmapiiri tietynlainen apartheidin ajattelun jatko, jota erityisesti etuoikeutetut valkoihoiset ylläpitävät, luultavasti pitkälti tiedostamattomana. Täällähön ei missään nimessä ole poliittisesti hyväksyttävää puhua minkäänlaisista eri väestöryhmien välisistä rodullisista eroista, jotka tietenkin olivat koko apartheid-järjestelmän pohjana. Ja apartheid todellakin oli pöyristyttävän kaamea järjestelmä, siitä olen kuullut täällä riittävästi tarinoita.
Onko siis mahdollista, että siinä, missä mustaihoisia aiemmin sorrettiin suoraan vähempiarvoisina, tänä päivänä heitä sorretaan pelolla? Etelä-Afrikan yksityinen turvallisuusbisnes on aivan käsittämättömän suuri – maailman suurin, olen kuullut – ja todellakin bisnestä. Ja ensikävijälle kiistattoman hämmentävää.
Vietimme viime viikolla eräässä muutaman korttelin kokoisessa valkoisten eliittiasuinalueen puistossa tunnin. Puistossa oli muutama muukin valkoinen äiti lastensa kanssa, mutta ennen kaikkea mustaihoisia hoitotätejä hoitolapsineen. Kaduilla näkyi lisäksi mustaihoisia kotiapulaisia, puistossa pari valkoihoista miestä hölkkäämässä tai ulkoiluttamassa koiriaan.

Tunnin aikana puiston kiersi yhteensä kahdeksan turva-autoa, joista jokaisen katto kertoi autojen tarjoavan ’armed response’.

En ole varma, saivatko autot minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi. Tietynlaisesta poliisivaltiosta ne tavallaan viestivät – ja asioiden mutkia suoraksi vetäen on helppoa nähdä tämän poliisivaltion taustalla suoraan apartheidin aikainen järjestelmä.
Kaikesta tästä huolimatta nautimme olostamme puistossa – samoin kuin olemme yhä enenevästi nauttineet arjestamme. Iltaisin nautiskelemme pienen mökkeröisemme rauhallisesta tunnelmasta – ja yöt nukumme sikeästi pyssymiehiä pelkäämättä (sikäli, kun juniorimme ei intoudu uniseen jalkapalloturnaukseen).
Kiistatonta on, että omaan ensishokkiini ovat vaikuttaneet käsitykset Afrikasta, joita olen kantanut tiedostamattomasti mukana koko elämäni. Nämä käsitykset ovat meille kaikille tuttuja – tuo vaarallinen ‘villien’ maanosa, jossa nälänhädästä kärsivät lapset tuijottelevat avustustyöntekijöitä epätoivoissaan. Yksi kiistaton osa kulttuurishokkiani onkin ollut hyväksyä, että normaaliarki on täälläkin – täysin normaalia!
Jo tämän kokemuksemme pohjalta olen entistä vihaisempi tavasta, jolla näitä edesvastuuttomia stereotypioita ylläpidetään lukemattomin eri tavoin. Varmaa on, että tartun tähän jatkossa entistä aktiivisemmin.
Ensivaikutelmien aiheuttama kulttuurishokki alkaa siis olla takanapäin – ja on aika päästä hiljalleen sukeltamaan kaikkeen siihen olennaiseen, erilaiseen ja myös shokeeraavaan, jota pinnan alle piiloutuu. Sikäli, kun aikamme ei lopu kesken sitä ennen.
 
<>
MATKAKERTOMUKSEN SEURAAVA OSA: Ei Stromsössä – kun tutkija-äiti sairastaa #Jozi
<>
AIEMMAT OSAT:
Palvelustytön päivä #Jozi
Ihmisiä katsomassa – ensivaikutelmia osa 2 #Jozi
Kuin Kalifornia ripauksella Intiaa – ensivaikutelmia #Jozi
Perhosia vatsanpohjassa = matkavalmisteluja, suuntana Afrikka #Jozi
<>
(Olemme Johannesburgissa huhtikuun 2016 osana YK:n ihmisoikeusraportteihin keskittyvää tutkimusprojektiani. Tarkastelen Suomen KP-sopimuksen raportin kokonaista sykliä; raportti käsiteltiin YK:n Ihmisoikeuskomiteassa Genevessä 2013. Kerron Geneven kenttätöistäni enemmän täällä. Yksi raportin käsittelijöistä oli komitean Etelä-Afrikan edustaja, joka oli myös tärkeimpiä informanttejani komiteassa. Kenttämatkani tarkoitus on saada raportille mahdollisimman laaja konkreettinen konteksti, niin fyysisesti kuin ihmisoikeuskentällä. Johannesburgissa pyrin tekemään haastatteluja paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen edustajien kanssa sekä seuraamaan informanttiani hänen työssään. Lisäksi olen vieraileva senioritutkija Witsin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Matkani on mahdollistanut Suomen Akatemian myöntämä kahdenvälinen vaihtoapuraha.)