Uskottava se vain on: kolmeviikkosemme livahti ohitse ja on kotiinlähdön aika. Tätä kirjoittaessani poikamme uinuvat jo syvästi – väsytimme heidät kunnolla viimeisellä yhteisellä illallisella afrikkalaisravintola Moyossa – mieheni pakkailee tavaroitamme ja taustalla soi jotain tunnelmaan sopivaa. Ja tutkija-äiti tietenkin kirjoittaa viimeisiä kokemuksiaan.
Itselleni matkamme loppuosa, oikestaan viime keskiviikkoisesta sairastumisestani asti, on ollut katkeransuloinen, sillä en ehtinyt parantua missään vaiheessa kokonaan. Toki hienojakin hetkiä mahtui silti päiviimme, onneksi. Pääsimme viime sunnuntaina toiveemme mukaisesti katsomaan kaupunkia viimeisen kerran turistien silmin. Poikamme halusivat lopulta käydä uudestaan kaikista kohteistamme tunnin päästä Johannesburgin keskustasta sijaitsevassa Lion Parkissa. Ja mikäpä siinä, kohde on todella hieno.
Lisäksi kävimme ’Afrikan huipulla’ eli keskustan Carlton-hotellin 50. kerroksen maisematasanteella. Rakennusta mainostetaan peräti koko Afrikan korkeimpana, ja kiistatta sieltä oli komeat maisemat. Hieman odottamatonta sen sijaan oli, että itse hotelli seisoi tyhjänä – ilmeisesti jo hyvän aikaa. Ulko-oven takana nimittäin oli tukeva tiiliseinämä.
Sain eräältä (erittäin) valkoihoiselta kollegaltani kuulla, että hotelli oli aikanaan todella loistokas paikka, viiden tähden hotelli, jossa sattui ja tapahtui. Täten hotellin tarina kertonee samaa tarinaa Johannesburgin keskustan apartheidin päättymisen jälkeisestä ränsistymisestä kuin, no, oikeastaan koko keskusta-alue.
Tästä teemasta olisi paljonkin lisää kerrottavaa, mutta tällä kertaa – vihdoin – keskityn työhöni täällä.
Huolimatta huonon vointini jatkumisesta sain alkuviikolla lopulta pidettyä kiinni liki kaikista sovituista tapaamisistani. Täten sain melkein kiinni sairastumiseni vuoksi menettämäni ajan – lukuun ottamatta erästä merkittävää poikkeusta: sain päivällä migreenikohtauksen, toisen matkallamme, minkä vuoksi jouduin peruuttamaan Witsin yliopistolle sovitun esitykseni. Mikä harmitti minua aivan vietävästi – harmittaa vieläkin. Mutta minkäs teet. Migreenin kanssa ei kerta kaikkiaan ole neuvottelemista, kuten siitä kärsivät tietävät.
Palataan kuitenkin asioissa vielä useampi askel taaksepäin ja tarkastellaan laajemin sitä, mitä olen matkamme aikana täällä tehnyt. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen täällä Suomen akatemian myöntämän kahdenvälisen vaihtoapurahan turvin.
Hain apurahaa syksyllä 2014 – ja on pakko sanoa, että minua vieläkin hämmentää, että todella sain sen!
Muistan, kun kirjoitin hakemusta: olin matkalla muutaman päivän tutkijavierailulle Cambridgeen osana Turun yliopistolta saamaani verkostoitumisrahaa, ja apurahadeadline osui tietenkin jälleen huonoimpaan mahdolliseen saumaan. Siinä sitten raapustelin jotain epämääräistä matkalla Heathrowsta Cambridgeen samalla, kun bussi kaarteli pitkin pilkkopimeitä mutkaisia teitä.
Kopioin hakemukseen osia aiemmasta tutkimussuunnitelmastani – onhan tämä tutkimusmatkani erottomaton osa tätä laajempaa Suomen KP-sopimuksen määräaikaisraportin sykliä tarkastelevaa hanketta. Selitin hakemukseen jotain ’käänteisestä oppimisesta’ ajatuksella, että usein ihmisoikeuskentällä erilaiset tietovirrat liikkuvat pohjoisesta pallonpuoliskosta etelään, omassa hankkeessani virta oli konkreettisesti käänteinen: tarkastelin siis Suomen raporttia, jonka pääkäsittelijä oli ollut etelä-afrikkalainen. Lisäksi taisin mainita jotain matkan tärkeydestä tulevalle dosenttihakemukselleni. Jotain tuollaista.
Mietin jo tuolloin, että on ihme, jos tällä hakemuksen kyhäilemällä tutkimusrahaa todella irtoaa – mutta niin vain kävi! Luin hakemuksen uudestaan ennen tänne lähtöämme, ja en voi kuin toistaa, että kaikista kirjoittamistani hakemuksista tämä on ehkä hatarin. Mutta näin sitä onni voi välillä suosia.
Tiedän, että on epätavallista, että tutkijat haukkuvat julkisesti omia rahoitushakemuksiaan. Tuon tämän kuitenkin esiin taas muistutukseksi, kuinka sattumanvaraista tutkimusrahoituksen jakaminen nykypäivänä aidosti on – valtava määrä loistavia hakemuksia jää rahoittamatta, joskus ’ei-niin-ainutkertaiset’ hakemukset saattavat pärjätä.
Erinomaisuudella on asiassa tietenkin jonkin verran vaikutusta, mutta ei todellakaan siinä määrin kuin olisi mukava uskoa! Niin tai näin – olen iloinen, että hakemukseni tärppäsi ja pääsimme toteuttamaan tämän tutkimusmatkan!
Sitten rahoitushakemukseni tutkimukselliset tarkoitukseni Johannesrbugin suhteen ovat laajentuneet, ja ne voisi lyhyesti summata kolmeen: ensimmäinen on ollut seurata Suomen KP-sopimuksen raportin käsittelyä johtanutta entistä YK:n ihmisoikeuskomitean jäsentä hänen ’paikallistyössään’ ja saada tätä kautta konkreettista kontekstia raportin käsittelyyn. Toiseksi, tavoitteeni on ollut saada edes pintapuolinen ymmärrys ihmisoikeustyöstä Etelä-Afrikassa, erityisesti Johannesburgista yleisemmin. Ja kolmanneksi, pyrkimykseni on ollut luoda kontakteja tulevaa tutkimushankeideaani ajatellen.
Konkreettisesti päiväni ovat täyttyneet pitkälti erilaisista tapaamisista – osa selkeästi kevyemmistä ja sosiaalisista, osa enemmän substanssiin keskittyvistä. YKn komitean entisen jäsenen ja pääinformanttini avulla sain yllättävänkin helposti sovittua lukuisia tärkeitä tapaamisia, joissa hän oli pääosin mukanani.
Kävin mm. Pretoriassa sijaitsevassa YKn ihmisoikeusvaltuutetun toimistossa, Etelä-Afrikan ihmisoikeuskomissaarissa sekä Etelä-Afrikan oikeusministeriössä. Lisäksi vierailimme erässä Witsin yliopiston yhteydessä sijaitsevassa kansalaisjärjestössä, joka yhdistää erityisesti journalisteja ja tutkijoita ja keskittyy vankien kohteluun Etelä-Afrikassa – joka on täällä tärkeä ja ongelmallinen asia.
Lisäksi olen tavannut useita tutkijoita sekä Witsin oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja sen lukuisissa osin erillisissä tutkimusinstituuteissa, antropologian laitoksella sekä Wiser-instituutissa. Onnistuinpa myös kuuntelemaan muutamaa sessiota Wiserissä sekä sosiologian laitoksella.
Toisin sanoen agendani on ollut mukavan täysi ja olen saanut matkasta tutkimuksellisesti valtavasti irti. Jos asioita pitäisi vetää yhteen, voisin todeta, että Etelä-Afrikassa on todella aktiivinen kansalaisjärjestökenttä – ja valtavasti sellaisia yhteiskunnallisia epäkohtia, joita emme Suomessa voi kuvitellakaan! Vain yhden esimerkin mainitakseni – siis ilmiselvien rikollisuuden ja valtaisien tuloerojen lisäksi – vankien kohtelu on ilmeisesti yllättävänkin karua. Teema, jota kenties seuraan tulevaisuudessa eri muodoissa mahdollisten paikallisten yhteistyökumppaneiden kanssa.
Etelä-Afrikka on myös ihmisoikeusilmiötä ajatellen kiinnostavassa vaiheessa: maan presidentti ilmoitti vuonna 2012, että maa alkaa suhtautua kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin vakavasti. Tämän seurauksena YK käsitteli juuri Etelä-Afrikan ensimmäisen KP-sopimuksen määräaikaisraportin – tapahtuma, joka nousi esiin liki jokaisessa tapaamisessani.
Lisäksi Etelä-Afrikka on juuri hyväksynyt TSS-sopimuksen lisäpöytäkirjan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että maa alkaa jättää määräaikaisraportteja myös tähän yleissopimukseen. Ensimmäinen raportti on jo työn alla ja sen käsittely on suunniteltu YK:n TSS-komiteaan vuodelle 2017 – mitä minun täytyy tietenkin myös seurata.
Äärimmäisen kiintoisaa oli myös kuulla Pretorian YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimistossa, että virastoon oli vuosi sitten palkattu henkilö nimenomaan YKn ihmisoikeussopimusvalvontaelimiin keskittymään. Käytännössä henkilön toimeenkuvaan kuuluu sekä voimistaan Etelä-Afrikan osallistumista valvontaelinten toimintaan että koordinoida 14 muun eteläisen Afrikan valtion osallistumista. Valtaisan kiinnostavaa seurattavaa on siis luvassa myös tästä näkökulmasta.
Samalla useassa tapaamisessa esiin nousivat tutut teemat: poliittisen tahtotilan vähyys todella noudattaa sopimuksia tai muuttaa ne aidosti osaksi Etelä-Afrikan omaa lainsäädäntöä. YKn valvontaelinten loppupäätelmien huono leviäminen ja seuraaminen. Useiden ihmisoikeustoimijoiden riippuvuus valtiosta.
Myös kansalaisjärjestöjen ja hallituksen suhde vaikuttaa kitkaiselta – oikeusministeriön edustaja kritisoi suoraan tapaa, jolla YKn valvontaelimet nojaavat kansalaisjärjestöjen tuottamaan aineistoon usein kritiikittömästikin. Mikä on mielestäni myös aiheellinen näkökanta: faktaa on, että valvontaelimillä on loppupeleissä niukasti aikaa selvittää, kuinka kansalaisjärjestöt tuottavat omiin raportteihinsa sisällytettävän aineiston tai kuinka kattavaa heidän tarjoamansa tieto on. Mitkä eivät ole vähäpätöisiä tekijöitä – vaikka kansalaisjärjestöjen aineistolla on toki kiistaton tärkeytensä valtion tuottaman aineiston, propagandankin haastamisessa.
Aikamoisen runsaasti aineistoa näin lyhyt matka siis tarjosi! Toivon vilpittömästi, että saan mahdollisuuden jatkaa näiden teemojen tarkastelua laajemman tutkimushankkeen puitteissa. Mielessäni on jo jonkin aikaa muhinut hanke, joka ottaisi vertailevan näkökulman tarkastellen siitä käsin koko YKn ihmisoikeussopimusvalvontakenttää, joka on parhaillaan (jälleen yhden) sisäisen arvion tai kehityshankkeen kohteena.
Lisäksi sain kiistatta juuri sellaista aineistoa, jota toivoin Suomen KP-sopimuksen raportointisykliin kohdistuvaan hankkeeseeni. Osaan hahmottaa entistä selkeämmin, minkälaisen maailman raportointitodellisuus tavallaan tuottaa – sekä omakohtaisen väläyksenomaisen kokemuksen siitä, kuinka raskasta valvontaelinten työhön osallistuminen onkaan!
Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että kahdeksan vuoden ajan täkäläinen informanttini matkusti Etelä-Afrikasta joko Geneveen tai New Yorkiin – jonne on 17 tunnin suora lento! – kolmesti vuodessa 4-5 viikon sessioihin! Kun siihen lisätään sessioiden valmistelu ennalta käsin, ei ole liioiteltua sanoa, että komiteoiden jäsenet elävät liki taukoamatta tietynlaisessa välitilassa: joko he ovat pian lähdössä, he ovat poissa kotoaan, tai he ovat juuri saapuneet.
On vaikea ymmärtää, kuinka he jaksavat työtä vuodesta toiseen – etenkin, kun suurin osa komiteoiden jäsenistä tekee tätä työtä muiden virkavelvoitteidensa ohessa. Ja toki suurella osalla on myös perhe. Mutta kenties puhtaasti tästäkään näkökulmasta ei ole vaikea ymmärtää, että selkeä enemmistö komiteoiden jäsenistä on miehiä.
Suoraan voin sanoa, etten ainakaan tässä elämäntilanteessa itse äitinä pystyisi moiseen sitoutumaan. Omalla kohdallani tämä olisi liian paljon vaadittua sekä lapsiltani että mieheltäni. Ja siltikin näen komiteoissa lukuisia jäseniä, joilla on kouluikäisiä lapsia ja he saavat homman rullaamaan, ainakin ulkopuolelta tarkisteltaessa.
Tässäpä siis yksi kiintoisa kysymys muiden joukkoon: kuinka ihmeessä he sen oikein tekevät?
Mutta nyt on aika laittaa tältä tutkimusmatkalta pian kansi kiinni, ja aivan kohta myös matkalaukulta. Kohta minulla on vielä vihoviimeinen aamiaistapaaminen, sitten puuhailua poikiemme kanssa, jotta mieheni saa viimeiset omat työnsä ja pakkaamiset tehtyä.
Ja sitten alkaakin pitkä kotimatka!
<>
MATKAKERTOMUKSEN VIIMEINEN OSA:
Sielua odotellessa – Jälkikirjoitus #Jozi
<>
MATKAKERTOMUKSEN AIEMMAT OSAT:
Ei Stromsössä – kun tutkijaäiti sairastaa #Jozi
Kulttuurishokin tuolla puolen #Jozi
Palvelustytön päivä #Jozi
Ihmisiä katsomassa – ensivaikutelmia osa 2 #Jozi
Kuin Kalifornia ripauksella Intiaa – ensivaikutelmia # Jozi
Perhosia vatsanpohjassa = matkavalmisteluja, suuntana Afrikka #Jozi
<>
(Olemme Johannesburgissa huhtikuun 2016 osana YK:n ihmisoikeusraportteihin keskittyvää tutkimusprojektiani. Tarkastelen Suomen KP-sopimuksen raportin kokonaista sykliä; raportti käsiteltiin YK:n Ihmisoikeuskomiteassa Genevessä 2013. Kerron Geneven kenttätöistäni enemmän täällä. Yksi raportin käsittelijöistä oli komitean Etelä-Afrikan edustaja, joka oli myös tärkeimpiä informanttejani komiteassa. Kenttämatkani tarkoitus on saada raportille mahdollisimman laaja konkreettinen konteksti, niin fyysisesti kuin ihmisoikeuskentällä. Johannesburgissa pyrin tekemään haastatteluja paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen edustajien kanssa sekä seuraamaan informanttiani hänen työssään. Lisäksi olen vieraileva senioritutkija Witsin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Matkani on mahdollistanut Suomen Akatemian myöntämä kahdenvälinen vaihtoapuraha.)