Ei Stromsössä – kun tutkija-äiti sairastaa #Jozi

Olin tuskin ehtinyt julkaista edellisen postaukseni, jossa kerskuin kulttuurishokin olevan takanamme ja arjen asettuneen uomiin – kun sairastuin. Tauti on perin tavanomainen: jonkinlainen vatsapöpö, joka kuitenkin on nostanut ikävän korkean kuumeen. Sairaspäiviä on tässä kohtaa takana neljä, mikä alkaa olla kaikin puolin ärsyttävää!

Vanha kansa kommentoisi tähän jotain ylpeydestä ja lankeemuksesta. Itse haluan pohtia asiaa toisin: kaikista asioista, joita etukäteen pelkäsimme, taudit eivät oikeastaan kuuluneet listaamme.

Tämä on ehkä outoa, sillä esimerkiksi vatsapöpön saaminen ulkomaalaisena lienee tilastollisesti monin verroin todennäköisempää kuin aseellisen ryöstön kohteeksi joutuminen, jonka herättämästä pelosta kirjoitin edellisessä postauksessani. Tunnen myös monia, joille suurin täällä olemisen riski olisi sijoittunut juuri ruokaan – joille jokainen suupala olisi näyttäytynyt potentiaalisena oksennustautina.

Itse emme ole asiasta kovin huolehtineet. Olemme syöneet käytännössä aivan kaikkea – ja nauttineet tämän seurauksena useista loistavista aterioista – juoneet kraanavettä paikallisten tavoin, eikä meillä ole ollut kokonaista käsiapteekkia maitohappobakteereja mukana.

Toki hankimme pojillemme rokotukset ennen tänne tuloa, mutta totuuden nimissä aivan minimit verrattuna siihen, mitä kaikkea olisimme voineet haalia. Tavallaan hassua on kenties, että toinen asia, josta emme etukäteen huolehtineet, olivat paikalliset ötökät. Joiden suuri fani en todellakaan ole, jos asia ilmaistaan lievästi.

Ötököiden läsnäolo muistui kunnolla mieleemme vasta, kun näimme niitä. Tämä tapahtui ensimmäisenä iltanamme, jolloin palasimme illalliselta lähiravintolasta pimeän jälkeen. Automme valokeilaan osui ensin autokatoksen pylvääseen kiivennyt hyvinkin esikoisemme kämmenen kokoinen kahdeksanjalkainen. Me vanhemmat, etenkin minä, esitimme reipasta ja kannustimme ripeästi lapsia nousemaan autosta. Ei iso hämähäkki pylväästä päällemme karkaisi!

Seuraavassa hetkessä jouduin nielaisemaan kiljahduksen, joka kurkustani pyrki: huomasin viereisen auton renkaassa hämähäkin, joka oli vähintään pylväässä majailevan kokoinen, kenties isompikin. En halunnut jäädä arpomaan, kuinka paljon heillä oli katoksessa muita tovereita – enkä myöskään, että lapsemme olisivat huomanneet tämän yksilön. Se oli sikäli meitä lähempänä, etten ollut itsekään varma, ettei se pompaisi pohkeeseemme.

Nukkumaan mennessään esikoisemme pohdiskeli, josko hämähäkki oli myrkyllinen – ja tajusimme, ettemme olleet ottaneet tästäkään selvää. Myrkylliset hyönteiset eivät kerta kaikkiaan olleet muodostuneet yhdeksi niistä uhkakuvista, joista kuulimme toistuvia tarinoita tai jotka omissa mielikuvissamme pelottivat meitä.

Kenties tämä johtuu siitä, että meillä on sekä eksoottisista hyönteisistä että vatsapöpöistä aiempaa hyvinkin omakohtaista kokemusta. Itse näin aikanaan Intiassa sellaisia pörriäisiä, etten välittäisi moisia kohdata uudestaan – mutta samalla tiesin, että kohtaamisesta voi selvitä. Samaten Intiassa sairastin erittäin pahan vatsataudin, jonka seurauksena jouduin jopa sairaalaan. Kokemus oli todella epämieluisa, mutta selvisin siitä.

Tässäkin taitaa jälleen olla kyse ennen kaikkea tuntemattoman pelosta: en ole itse koskaan joutunut minkäänlaisen varkauden kohteeksi – koputus puuhun – minkä seurauksena minulla ei ole mitään ennalta rakentunutta käsikirjoitusta sille, miten tilanne kohdataan. Niin naurettavalta ja etuoikeutetulta kuin moinen nelikymppisen antropologin kirjoittamana kuulostaakin.

Oli miten oli, sairastaminen on sittenkin ollut todella – todella – mälsää! Koska täällä oloaikamme on niin lyhyt, sairaspäivät eivät kerta kaikkiaan mahdu agendaan. Kuluneena viikkona työpäiväni ovatkin keskiviikosta lähtien menneet aika sekaisin – ja samalla koko perheemme reissurutiini.

Jouduin keskiviikkona perumaan erään tärkeän tapaamisen, jonka onneksi sain sovittua uudelleen ensi tiistaille. Torstaina olisi kenties ollut viisasta toimia samoin. Olin kuitenkin päättänyt, että tauti oli päivässä sairastettu, minkä seurauksena lähdin horjumaan Witsin kampukselle kuumeen noustessa.

Iltapäivään mennessä oli pakko hyväksyä, etten ollut kunnossa, ja menin lääkäriin. Häneltä sain iloiseen kansainväliseen tapaan reippaan setin lääkkeitä. Koktailin seurauksena olin pian kunnon pöllyissä ja nukuin autuaasti aamuun. Tauti ei kuitenkaan hellittänyt tuolloinkaan.

Vaikka en ollut sairastanut kauaa, voin kertoa, että tauti vaikutti vauhdikkaasti omaan mielialaani. Kenties tämän voi arvatakin: kuten ensimmäisessä postauksessani kuvailin, koko perhe tekee tämän kenttätyömatkan eteen melkoisia kompromisseja. Lisäksi aika täällä on kallista, kirjaimellisesti.

Kaiken tämän vastapainoksi tutkija-äiti yrittää matkojen ajan tehdä työtä kaikilla sylintereillä – ja päivät ovat kiistatta täysiä, sekä tutkija-äidille että matkaan lähteneelle puolisolle. Tämä vastaavasti on omiaan tekemään tutkija-äidistä otollisen kohteen eksoottisille paikallispöpöille, erityisesti, kun yhtälöön liitetään usein katkonaiset yöunet.

Kuten olen aiemmin kertonut, perheellämme on kertynyt kokemusta työmatkoistani jo jonkin verran. Tämän seurauksena myös arkirutiinit ovat vakiintuneet aika selkeiksi, ja ne menevät suurin piirtein näin:

Aamulla kaikkien herättyä mieheni linnoittautuu läppärinsä ääreen yrittäen saada töitään mahdollisimman pitkälle ennen omaa työhön lähtöäni. Itse huolehdin kahden energisen, poikkeusoloista villiintyneen nuoren miehen aamupalasta ja muista aamurutiineista. Yritän keksiä heille jotain virikkeistä ja mukavaa tekemistä – kuin kompensaatioksi siitä, että olemme poissa kotoa (mikä on erityisesti nuorimmaisellemme iso juttu), poissa arkirutiineista, harrastuksista ja ennen kaikkea kavereista.

Tähän vaiheeseen sisältyy tyypillisesti jonkin verran tiuskimista, usein tutkija-äidiltä, joka saattaa olla juniorin yöllisen potkimisen vuoksi vielä tokkurassa. (Lisäys: täällä uskomattoman luksuksen aamuhetkiin on tarjonnut pihan uima-allas, jonka hyytävässä vedessä pulahtaminen on karistanut yöpöperöt silmistä käden käänteessä!).

Jossain kohtaa saadaan kaikille vaatteet päälle, hampaat pestyä, tukat kammattua, kenties aamiaistiskit siistittyä (en voi kuin kiitollisuudella todeta, että ilman palvelustyttöämme huushollimme olisi aikamoisessa kaaoksessa!). On seniorin aika aloittaa koulutyöt. Tutkija-äiti yrittää samalla viihdyttää junioria, joka onneksi on omiin leikkeihin uppoutuvaa sorttia. Kello kulkee ja tutkija-äidin on aika lauttautua valmiiksi töitä varten. Erinäistä kaaosta, kenties korotettua ääntä – ja ideaalitapauksessa kymmeneen mennessä kaikki ovat pihalla valmiina ja auto starttaa.

(Lisäyksenä: koska täällä ei amerikkalaiseen tapaan juurikaan ole julkista liikennettä, olen täysin riippuvainen poikien tarjoamista kyydeistä. Uber olisi kuulemma hyvä vaihtoehto – siihen pitää tutustua tulevaisuudessa.)

Siitä pojat jatkavat omaa päiväänsä, johon on täällä sisältynyt aika mukavia juttuja: eläintarhassa käyntiä, maastopyöräpuistovisiitti, läheinen leikkipuisto – ja kyllä, myös ostoskeskukset ja lelukaupat. (Näihin äidin kenttätyöbudjetti ei tosin yllä). Kuitenkin realistisesti poikien päivässä on myös kohtuullisesti ’reissukodissamme’ oleilua – vapaata leikkiä, joskus ruutuaikaa, joskus pallon pelailua pihalla – samalla, kun mieheni yrittää jatkaa päivän töitään.

Näin pojillamme on usein jäljellä runsaasti energiaa, kun he hakevat tutkija-äidin töistä – jolloin tämä jatkaa energisten lasten kanssa puuhailua miehen kiiruhtaessa taas läppärilleen. Vaihtoehtoisesti ohjelmassa on pienimuotoista ’lähimatkailua’ eli paikallisnähtävyyksiä pimeän tuloon – minkä jälkeen onkin kiire laittamaan ruokaa sekä hoitamaan iltatoimia. Lasten nukahdettua jatkamme liki poikkeuksetta miehemme kanssa töitämme omilla läppäräillämme – eikö siinä ole yhä useamman suomalaisen parisuhteen arkikuvaus!

Arki on toisin sanoen kenttätyömatkalla tutkija-äidille aika täyttä. Näin erityisesti, kun huomioidaan myös hänen työnsä sisältöön asettuu kenttämatkalla erityisiä vaatimuksia. Tapaamisia pitää sopia, skarpata haastatteluissa, löytää uusia paikkoja, tutustua uusiin ihmisiin – mitkä kaikki vaativat oman energiansa.

Työ yksinään riittäisi siis uuvuttamaan täysin. Mutta koska tutkija-äiti on onnekas siitä, että hänellä on perhe mukanaan kenttätyömatkalla, työ on täkäläisessäkin arjessa vain yksi osa päivien täyttöä.

Tässä kohtaa voisi pohtia, olisiko ’tehokkaampaa’ tehdä vain puhtaan ’työpainotteisia’ kenttämatkoja, jotka olisivat vapaita moisista epäakateemisista ’häiriöistä’. Ajatus on kiistatta houkutteleva – yksi kenttätyön jatkuvista seuralaisista nimittäin on tunne siitä, että pitäisi tehdä enemmän, ehtiä vielä lisää.. Kuitenkin olen varma, ainakin omalla kohdallani, että opin täkäläiskontekstista enemmän juuri siksi, että elämme täälläkin mahdollisimman tavallista perhearkea: että käymme ruokakaupassa, leikkipuistossa, hoidamme lastemme rutiineja.

Koska teen tutkimusta niin vahvan intuitiivisesti, en osaa täsmällisesti vielä jäsentää, mitä kaikkea tämä nykyiselle tutkimukselleni tarkoittaa. Varmaa kuitenkin on, että täällä olo on tavallaan selkeästi todellisempaa kuin jos vain asuisin huoneen puolikkaassa Witsin kampuksella muiden tutkijoiden ja opiskelijoiden kera.

Totean tämän jälleen, sillä akateemisen maailman kilpailun kovetessa perheellisiä tutkijoita, erityisesti useamman lapsen äitejä, on positioissa koko ajan vähemmän. Mitä pidän menetyksenä kaikille.

Yhteenvetona on todettava, että kuluneet päivät ovat kiistatta vaatineet kaikilta erityistä joustoa. Samalla ne ovat olleet matkamme suvantovaihe. Ehkä tämä olisi ilman sairastumistakin koittanut – matkamme alku ja myös tänne asti pääseminen olivat sikäli intensiivisiä, että pieni tauko on välttämätön. Toki mukavampaa olisi, että tauko koittaisi ilman tauteja…

Sain tänään lääkäriltä – 4. sairaspäivänä – vihdoin antibiotit, ja nyt uskon vahvasti taudin jäävän taakse. Mikäli pääsisimme huomenna liikkeelle toivomallamme tavalla ja saisin ensi viikon lukuisat tapaamiset hoidettua suunnitellusti, sairastumiseni vaikutus jäisi sittenkin aika vähäiseksi.

Nyt peukut päättäväisesti pystyyn! Tehtävää on vielä paljon – ja aika hupenee vauhdilla!

<>

MATKAKERTOMUKSEN SEURAAVA OSA:

Uskottava on – kotiinlähdön aika #Jozi

<>

MATKAKERTOMUKSEN AIEMMAT OSAT:

Kulttuurishokin tuolla puolen #Jozi

Palvelustytön päivä #Jozi

Ihmisiä katsomassa – ensivaikutelmia osa 2 #Jozi

Kuin Kalifornia ripauksella Intiaa – ensivaikutelmia # Jozi

Perhosia vatsanpohjassa = matkavalmisteluja, suuntana Afrikka #Jozi

<>

(Olemme Johannesburgissa huhtikuun 2016 osana YK:n ihmisoikeusraportteihin keskittyvää tutkimusprojektiani. Tarkastelen Suomen KP-sopimuksen raportin kokonaista sykliä; raportti käsiteltiin YK:n Ihmisoikeuskomiteassa Genevessä 2013. Kerron Geneven kenttätöistäni enemmän täällä. Yksi raportin käsittelijöistä oli komitean Etelä-Afrikan edustaja, joka oli myös tärkeimpiä informanttejani komiteassa. Kenttämatkani tarkoitus on saada raportille mahdollisimman laaja konkreettinen konteksti, niin fyysisesti kuin ihmisoikeuskentällä. Johannesburgissa pyrin tekemään haastatteluja paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen edustajien kanssa sekä seuraamaan informanttiani hänen työssään. Lisäksi olen vieraileva senioritutkija Witsin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Matkani on mahdollistanut Suomen Akatemian myöntämä kahdenvälinen vaihtoapuraha.)

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s