Sielua odotellessa – Jälkikirjoitus #Jozi

Kuulin kauan sitten tarinan, joka menee suurin piirtein näin: iäkäs intiaani matkustaa junalla/lentokoneella. Perille päästyään hän istahtaa asemalle. Eräs kanssamatkustajista tulee uteliaaksi ja kysyy, mitä intiaani tekee.

Tämä vastaa: “odotan, että sieluni ehtii perille.”

Tarina on pyörinyt toistuvasti mielessäni, kun olen yrittänyt saada tolkkua Johannesburgin matkastamme, paluustamme – ja ennen kaikkea paluumme jälkeisestä arjesta koto-Suomessa. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Kolme viikkoa on lopulta äärimmäisen lyhyt aika. Uusia kokemuksia oli valtavasti, samoin kuin matkaan liittyvää stressiä ja pelkoja. Joita emme lopulta joutuneet hämähäkkiä ja vatsatautia lukuun ottamatta onneksi kohtaamaan matkamme aikana.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, on liki keskiyö vappuaattona. Palasin poikiemme kanssa tunti sitten ystäviemme luota vappujuhlista, ja molemmat sammahtivat saman tien kotiin päästyämme. Mieheni on hyvin ansaitusti vappukarkeloissa toisaalla – kolmen viikon eskort-palvelun jälkeen muutamakin vapaailta lienee enemmän kuin suotavaa.

Asuntomme on melkoinen hävityksen kauhistus. Matkatavarat olemme jo toki laittaneet pääosin paikalleen. Opimme erityisesti Saksan-vuotemme vuonna 2013, ettei matkustavalla lapsiperheellä ole varaa löysäilyyn. Nykyään purammekin matkalaukut liki välittömästi saavuttuamme, oli kello mitä vain.

Mutta jäähän sotkua siltikin runsaasti. Tyhjien matkalaukkujen röykkiö täyttää eteisemme. Pyykkikorit notkuvat täysinä – ja mietin, minne palvelustyttömme jäikään. Jääkaapissa on kaikkea epämääräistä kolmen viikon takaa, vaikka tyhjensimme sen huolella. Koti jäi siivoamatta ennen lähtöämme, eivätkä pölykoirat kolmessa viikossa ole ainakaan vähentyneet.

Kukat ovat sentään elossa. Ystävälliset naapurimme huolehtivat niistä poissa ollessamme. Siltikin kodissa on kalseaa, eikä vain lämpötilan puolesta. Jotenkin poissaolomme aikana myös kotimme henki – tai sielu – tuntuu siirtyneen mukanamme. Kokemuksesta tiedämme, että kestää hetken, ennen kuin sekin palautuu.

Olen lopen uupunut. Keskiviikko-torstainen paluumatkamme Johannesburgista Helsinkiin oli pitkä, ja päivät sen jälkeen ovat olleet tiiviitä, ei vähiten Suomen koko ajan pahentuvan yliopistokriisin vuoksi. Siltikään en pysty rauhoittumaan; mieleni on liian täynnä kaaosta.

Kuin sieluni ei olisi vielä ehtinyt sulatella ja jäsentää kaikkia kuluneiden viikkojen tapahtumia ja kokemuksia.

Tämän vuoksi kirjoitan nyt tätä postausta. Oikeastaan tämä on perimmäinen syy siihen, miksi ylipäätään kirjoitan: se on minulle tapa jäsentää maailmaa ja sisäistä kaaostani, kirjoitin sitten selkeän ’akateemista’ tekstiä tai jotain muuta.

Taustalla soi Jozi-nimiseksi ristimäni soittolista, joka muodostaa myös matkamme musiikillisen soundtrackin. Listan ensimmäinen kappale on etelä-afrikkalaisen Mi Casa-yhtyeen Don’t wanna be your lover. Löysin kappaleen lähtöämme edeltävänä viikonloppuna googlaillessani suosittuja etelä-afrikkalaisia artisteja, ja siitä tuli omien lähtövalmistelujeni taustanauha.

Kuuntelimme sekä tätä kappaletta että koko soittolistaa toistuvasti Johannesburgin reissukodissamme – ja nyt tuntuu epätodelliselta kuunnella samoja säveliä tutulta kotisohvalta. Ikään kuin koko tähän väliin jäänyttä aikaa ja matkaa ei olisi edes ollut.

Onneksi meillä on todisteena runsaasti kuvia! Olen tänään palannut niiden myötä matkamme tunnelmiin näyttäessäni kuvia ystävillemme vappujuhlissa. Välillä tuntuu epätodelliselta uskoa, että Witsin kampuksella kävelevä tutkija-trashionista olen todella minä.

Tuollako kuljin muina naisina päivästä toiseen? Oliko Joburgissa todella noin vihreää? Kuinka emme edes huomanneet? Suomessa on edelleen kovin harmaata.

Yritin kuvailla kokemuksiamme ystävillemme. Kertomukseni tuntuivat ristiriitaisilta myös omiin korviini: toisaalta paikka oli ihana, ruoka hyvää, luonto vehreää ja saastumatonta – toisaalta rikollisuuden pelko pysyi arkipäivänä loppuun asti ja yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus oli vaikeaa katsottavaa. Joburgin keskustassa ei missään nimessä ole turvallista kulkea jalkaisin, ja kaupunki on ajoin häpeällisen törkyinen. Kuitenkin haluamme ehdottomasti palata Etelä-Afrikkaan uudestaan. Jokin  Johannesburgin ja maan elävyydessä vangitsi meidät ja saa jo nyt ikävän valtaan.

Entä minä: sainko matkasta irti kaiken sen, mitä toivoin? Oliko se kaikkien perheemme tekemien uhrausten – tai vähintään myönnytysten – arvoinen? Kerroin edellisessä postauksessani lähemmin työstäni ja tutkimuksestani Johannesburgissa, konkreettisella ja käytännöllisellä tasolla. Tällä kertaa pohdin asiaa toisin.

Olenko varma, että tutkimusmatkani auttoi johdattamaan minua sinne, jonka toivon olevan ammatillinen päätepisteeni?

On liki raadollista kirjoittaa näin suorasukaista kysymystä paperille ja yrittää vastata siihen. Tiedänkö varmasti, minkä toivon muodostavan tuon päätepisteen – ja uskallanko kertoa sen ääneen? Erityisesti nykytilassa, kun suomalaista akateemista maailmaa ollaan repimässä raivokkaasti palasiksi, samoin kuin akatemiaa liki koko maailmassa.

Voin yrittää, samalla varmasti suoraa kysymystä kaarrellen. Vastauksen ensimmäinen osa on yksiselitteinen ja kohtuullisen tyrmäävä: rahoituksen näkökulmasta ammatillinen tilanteeni on aivan yhtä epävarma kuin tähänkin asti.

Täten faktaa on myös tutkimuksellisesti, ettei minulla ole mitään varmuutta siitä, pääsenkö koskaan hyödyntämään Johannesburgista saamaani loistavaa kenttäaineistosta ja kontakteista.

Suomen akatemian minulle myöntämä rahoitus nimittäin rajoittui vain tähän kahdenväliseen vaihtoon, ei mihinkään sitä seuraavaan. Ei jatkovierailuihin saati aineiston analyysiin tai julkaisuiden kirjoittamiseen. Näiden hankkimisessa olen jälleen täysin oman onneni nojassa – ja kiistatonta on, että akateemisilla tikapuilla edetessä rahoitusmahdollisuudet vähenevät rajusti, mitä ylemmäs kivutaan.

Olen tällä hetkellä vielä hetkisen osa Bodies of Evidence -nimistä tutkimushanketta. Tämän jälkeen olen – käytännössä liki jokaisen suomalaisen tutkijan tavoin – taas täydellisesti tyhjän päällä, tavallaan alkupisteessä, ainakin puhtaasti rahoitusta ajatellen. Tokihan kokemukseni ja verkostoni koko ajan karttuu ja käytännössä näiden seurauksena usein tulee erilaisia rahoituspätkiä tai opetustehtäviä, kuten tähän asti on ollut onneni. Kuitenkin faktaa on, ettei mistään näistä ole minkäänlaista varmuutta.

Tässä kohtaa yliopistoleikkaukset tuntuvat suoraan myös omalla ammatillisella polullani: mm. tämän vuoden aikana olen opettanut Turun yliopistossa gradukurssia tiedekunnan myöntämillä ylimääräisillä määrärahoilla. Ideana on ollut, että oma työpanokseni lievittää myös vakituisen henkilökunnan työmäärää. Vaikka tiedekunnankin tulos on ollut ylijäämäinen, vastaavia määrärahoja ei kuitenkaan luultavimmin myönnetä jatkossa. Mikä luultavimmin tarkoittaa, etten itsekään opeta kurssia jatkossa – tosin toisinkin voi käydä.

Yksi ‘tutkijanuran’ leimaavia piirteitä onkin tottua tietynlaiseen epävarmuuteen, sekä peläten ajoin pahinta ja olemalla samalla tietoinen, että asioita voi tapahtua. Joku tiedekunta huomaa vuoden lopussa, että sen vuosibudjetista on jäänyt rahaa yli – ja tämä on ehdottomasti kulutettava. Minkä vuoksi tutkijalle saatetaan tarjota parin kuukauden työsopimusta. Joku vakituisesta henkilökunnasta jää sairaslomalle – ja gradut on kuitenkin pakko tarkistaa. Jolloin taas hätiin kutsutaan jotakuta tutkijaa.

Jos ajatellaan ‘perinteisiä’ rahoituslähteitä, tilanne on selkeämpi, tavallaan. Olen yli-ikäinen väitöstä seuraaviin post-doc-rahoituksiin, joita voi yleensä hakea väitöstä seuraavat viisi vuotta. Samalla en voi tietää, olenko ehtinyt saavuttaa riittävästi pärjätäkseni ’aidoissa’ senioritutkijoiden rahoitushauissa. Tähän vaikuttavat ennen kaikkea kaksi väittelyäni seurannutta raskautta ja äitiyslomaa, joiden yhteenlaskeettu ‘hidastus’ on käytännössä selkeästi isompi kuin niiden hakemuksille myönnetty ‘laskennallinen jatkoaika’.

Lisäksi – niin perverssiltä kuin tämä tutkijoiden laajempaa yhteiskunnalista tehtävää ajatellen tuntuu – käytännössä ‘haitakseni’ hakemuksissa asettuu kaikki se ‘muu’, jota olen kuluneina vuosina tehnyt, mm. nettisivusto allegralaboratory.netin perustaminen sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen. Vaikka tällaiset ‘sivupolut’ vaikuttavat toki pääosin myönteisesti tutkijaprofiiliini kollegoiden silmissä, anonyymeissä rahoitusarvioinneissa näillä ei ole minkäänlaista merkitystä, kuten olen aiemmassa postauksessani kommentoinut.

Faktaa on myös se, ettei nykytilassa pysty mitenkään määrittämään, mikä ylipäätään on ’riittävästi’. Kilpailu on sikäli vääristynyttä, etteivät rahoitusmyönnöt ole minkäänlaisessa aidossa suhteessa ’erinomaisuuteen’ huolimatta julkisuudessa esitetyistä pyrkimyksistä vakuuttaa päinvastaista. Toisaalta joskus rahoitusta voi saada myös hakemus, joka ei välttämättä ole erityisen loistokas, kuten edellisessä postauksessani totesin.

En voi kiistää, etteikö tietoisuus tästä kaikesta olisi vaivannut minua ajoittain myös Johannesburgissa – erityisesti maatessani viikko sitten sairaspedillä, kun tarkoitukseni oli tehdä hiki hatussa kenttätöitä.

Tunnelmiani ei nostanut myöskään se, kun aloin perehtyä huolella seuraavaan rahoitushakemukseen, joka minun oli tarkoitus jättää. Kyseessä oli nimenomaan antropologeille suunnattu hakemus, joka periaatteessa vastasi täysin projektiani: rahoitusmuoto on tarkoitettu maksimissaan kymmenen vuotta väittelyn jälkeen tutkimusta tehneille tutkijoille, jotka hakevat rahoitusta nimenomaan julkaisun valmistelemiseen.

Olin katsonut rahoitusmuodon jo viime syksynä pohtiessani, kuinka pyrkisin jatkamaan Suomen KP-sopimukseen keskittyvää projektiani. Konkreettisesti seuraava tavoite on saada projektille vuoden rahoitus, jonka turvin voisin kirjoittaa aineistosta kirjan. Mukavaa on, että minulla on jo toivomani kirjasarjan toimittajan kanssa keskustelu asiasta auki, ja hän on kirjaehdotuksestani kiinnostunut.

Ongelma muodostui vain rahoitushakemuksen yksityiskohdista: kuten niin usein, ne vaativat tutkimussuunnitelman kirjoittamisen oikeastaan täysin nollasta. Täten en voisi hyödyntää kirjaideastani tekemääni yleissuunnitelmaa kuten olin toivonut. Toki hakemuksessa toistettaisiin yleiskuvia, mutta kuitenkin niin tietyillä painotuksilla, että työmäärä vastasi käytännössä kokonaan uuden hakemuksen kirjoittamista.

Yritin vatsatautisena laskea kenttätyöpäiviäni, kotimatkaamme – vappua – ja lopulta minun oli pakko tulla siihen tulokseen, etten pystyisi jättämään hakemusta. Deadline oli tätä kaikkea ajatellen mahdollisimman hankala: 1.5. Oma linjani on aina ollut, etten heittele helposti sisään puolivillaisia hakemuksia. Koen, että niidenkin kirjoittaminen kuormittaa kuitenkin melkoisesti.

Ja nykytilassa puolinaisella rahoitushakemuksella menestyminen on niin epätodennäköistä (huolimatta tälle matkalle saamastani SA:n rahoituksesta, jonka hakemusta pidin puolivillaisena, kuten aiemmin kirjoitin). Tämän vuoksi  että minusta on järkevämpää keskittää voimat aidosti huolella tehtyihin. Kutsun tätä ’Sergei Bubka’-taktiikaksi, jos joku saa tästä kiinni.

Voin hakea tätä kohdennettua rahoitusta vuoden päästä uudestaan – mikä ei ole niin kaukana kuin ensi kuulemalta saattaa kuulostaa. Nyt, kun tiedän hakemuksen vaatimukset täsmällisesti, tiedän, kuinka hakemukseen on hyvä valmistautua (ellei kriteerejä muuteta, mikä on samoin täysin mahdollista). Tällöin pääsisin kuitenkin kirjoittamaan kirjaa aikaisintaan alkuvuodesta 2018 – mikä puolestaan tuntuu hyvinkin etäiseltä.

Toki rahoitushakuja on monia muitakin, ja niistä seuraava omalla kohdallani tärkein koittaa elokuun alussa – mikä tarkoittaa, että ennen kesälomia hakemuksen täytyy olla käytännössä valmis.

Tätäkin ennen agendallani on lukematon määrä myös muuta työtä: tutkimusprojektimme artikkelikäsikirjoitusta, vetämäni graduryhmän loppuun luotsaaminen, erinäisiä tapahtumia, kenties joitain kirjoitustöitä Johannesburgiin liittyen. Sekä tietenkin erinäistä Allegra Labiin liittyvää puuhaa. Yksi konferenssipaperi. Yksi virtuaalisen journaalinumeron toimittaminen yhdessä kollegani kanssa. Matka tai pari.

Pätkätutkijan normiarkea – toiveikkaana siitä, että yhdessä kaikki nämä askeleet vähitellen johdattelevat kohti toivottua päätepistettä. Ja samalla toistuvasti ahdistuen pelosta, että kaikki tämä on turhaa ja johtaa umpikujaan. Sillä tätäkin tapahtuu.

Luulen, että jokaisen tutkijan on nykyään mahdotonta sivuuttaa tarinoita, joita kollegoistaan kuulee. Koska rahoituksen jako ei todellakaan linkity ‘erinomaisuuteen’, myös monet loistavat ja ahkerat tutkijat jäävät kertakaikkiaan tyhjän päälle, kun rahoituspätkät päättyvät.

Taaskin on todettava, ettei ‘tutkijanurassa’ – jos nyt käytämme tällaista termiä – aidosti ole mitään järkeä nyky-Suomessa. Ikävä kyllä. En oikeasti usko, että kukaan ’valitsee’ tutkijanuraa, varsinkaan karmaisevassa poliittisessa ja rahoituksellisessa nykytilassa. Oikeastaan mikä tahansa ura näyttää ulkoa katsottuna järkevämmältä. Paitsi kenties taiteilija. Mikä tietyssä mielessä summaa myös sen, mistä tutkimuksen teossa on itselleni viime kädessä kyse: aidosta uuden etsimisestä, menetelmin, joita ei ennalta voi tietää. Teoreettisin lähestymistavoin, joista ei ole tietoinen.

Myönnän, ettei tällainen tutkimuksentekotapa ole tyypillisin etenkään nykyisenä kvantifioidun ja standardoidun erinomaisuushysterian aikakautena. Pohdin pitkään, kuinka omaa tutkimuksentekotapaani luonnehtisin. Viimein keksin sen: olen intuitiivinen empiristi.

Teen tätä työtä, koska minun tavallaan on pakko; koska se on yksinkertaisesti oma polkuni. Olen tutkija. Toivon useinkin, että asia olisi toisin. Mutta loppupeleissä on hyväksyttävä, että näin maailma minulle näyttäytyy. Kirjoitan paperille näitä ajatuksia vappuaattona puoliltaöin, koska minun täytyy; jäsennän asioiden yleiskuvia, teoretisoin yksittäisiä löydöksiä, koska minun on pakko ja koska ajatukset vain elävät mielessäni. Muutoin ajatukset pysyvät päässäni jäsentämättömänä kaaoksena, valvottavat minua öisin, ja vievät sen seurauksena toimintakykyni päivisin. Ja samalla toivon kovin, että löydän keinon tehdä tekemästäni työstä myös yleisemmin hyödyllistä.

Kuten tämä matkakertomukseni on tuonut esiin, tämä ei tarkoita, etteikö polkuni epävarmuus ahdistaisi minua toistuvasti– päinvastoin. Väliaikoina kuitenkin rauhoitun: mikäli en pysty elättämään itseäni tutkimuksen tekemisellä, keksin jotain muuta rahan saamiseksi. Tutkija olen kuitenkin aina, sitä en voi muuttaa vaikka haluaisinkin.

Ja oikeastaan en haluakaan. Sillä tutkijan maailma on loputtoman kiinnostava. Se on aina erilainen, ennalta-arvaamaton ja täynnä nyansseja.

Näitä kaikkia sain etuoikeuden kokea myös Johannesburgissa. Kenties – ja toivottavasti – saan tulevaisuudessa rahoitusta, jonka turvin voin kirjoittaa Suomen KP-sopimuksen raportointisyklistä kirjan, myös Johannesburgin kenttäaineistoa sisältävän. Luulen, että kirjasta saattaisi tulla oikein hyvä. Kenties se edustaisi juuri sellaista ’erinomaisuutta’, jota nyt kovasti peräänkuulutetaan. Siitä olen varma, että kirja on aineistoltaan ainutlaatuinen.

Tämä kaikki on kuitenkin ulkokohtaista – eikä lopulta kovin olennaista sille, oliko tutkimusmatkani ’menestyksekäs’ vai ei. Aidosti siitä tulee menestyksekäs, jos kykenen jatkamaan kokemani prosessointia siten, että myös ‘sieluni’ pääsee siihen mukaan.

Ja sen odottelua voin hyvin jatkaa tässä kotisohvalla – poikiemme nukkuessa, mieheni juhliessa vappua jossain toisaalla ja Jozi-listan soidessa taustalla.

JÄLKIKIRJOITUKSEN POSTSCRIPT

Tätä kirjoitusta seuraavana aamuna vappupäivä valkeni aurinkoisena. Mieheni oli palannut yön pikkutunneilta hyvin menneistä juhlistaan, ja lapsemme heräilivät pörröpäisinä edelleen myöhäisestä illasta hieman sekaisin.

Alkoivat tutut rutiinit – aamupala, lasten aamuohjelmat. Pukemiset, valmistautuminen Kaivarin vappupicknikiin. Laitoin taustalle taas soimaan Jozi-listan, johon olin esikoisemme iloksi löytänyt viimeisen puuttuvan kappaleen: erään listahitin, joka soi Joburgin radiossa tiuhaan ja josta hän kovasti piti.

Musiikin soidessa askareidemme taustalla palaset alkoivat vähitellen loksahdella takaisin paikoilleen. Hiljalleen Joburgin kokemus alkoi tuntua todellisemmalta. Keskustelimme piknikillä matkastamme ystäviemme kanssa, jotka olivat samoin vierailleet Etelä-Afrikassa usein. Tämäkin lisäsi tuntua siitä, että matka todella oli tapahtunut.

Palattuamme kotiin piknikiltä – jossa sivun mennen sanoen olimme ensi kertaa koko perhe omilla pyörillämme, myös nelivuotias kuopuksemme – alkoi iltaruoan valmistus. Lasten iltapesut. Iltatoimet. Pyykkikasojen selvitys. Kodin järjestely.

En todellakaan kuulu siihen koulukuntaan, joka uskoo kotitöiden terapeuttiseen vaikutukseen – päinvastoin uskon vankasti, että erityisesti runsaasti työtä tekevien pienten lasten vanhempien kannattaa ulkoistaa aivan kaikki, mikä on mahdollista. Tässä kohtaa kotityöt kuitenkin toimivat. Tutut rutiinit sitoivat minut taas aikaan ja paikkaan – ja vähitellen alkoi tuntua siltä, kuin olin taas kokonaisena läsnä, valmiina uuteen moninaiseen työviikkoon koto-Suomessa.

Että sieluni alkoi vähitellen saada myös fyysisen ruumiini ja mieleni kiinni.

<>

TÄHÄN päättyy Johannesburgin matkakertomus. Lady Manhattan kiittää kaikkia matkallamme virtuaalisesti mukana olleita ja toivottaa kaikki mukaan myös tuleville tutkimusmatkoille – minne ikinä ne suuntaavatkaan!

<>

JOZI-SOITTOLISTA

 

<>

MATKAKERTOMUKSEN AIEMMAT OSAT:

Uskottava on – kotiinlähdön aika #Jozi

Ei Stromsössä – kun tutkijaäiti sairastaa #Jozi

Kulttuurishokin tuolla puolen #Jozi

Palvelustytön päivä #Jozi

Ihmisiä katsomassa – ensivaikutelmia osa 2 #Jozi

Kuin Kalifornia ripauksella Intiaa – ensivaikutelmia # Jozi

Perhosia vatsanpohjassa = matkavalmisteluja, suuntana Afrikka #Jozi

<>

(OlImme Johannesburgissa huhtikuun 2016 osana YK:n ihmisoikeusraportteihin keskittyvää tutkimusprojektiani. Tarkastelen Suomen KP-sopimuksen raportin kokonaista sykliä; raportti käsiteltiin YK:n Ihmisoikeuskomiteassa Genevessä 2013. Kerron Geneven kenttätöistäni enemmän täällä. Yksi raportin käsittelijöistä oli komitean Etelä-Afrikan edustaja, joka oli myös tärkeimpiä informanttejani komiteassa. Kenttämatkani tarkoitus on saada raportille mahdollisimman laaja konkreettinen konteksti, niin fyysisesti kuin ihmisoikeuskentällä. Johannesburgissa pyrin tekemään haastatteluja paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen edustajien kanssa sekä seuraamaan informanttiani hänen työssään. Lisäksi olen vieraileva senioritutkija Witsin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Matkani on mahdollistanut Suomen Akatemian myöntämä kahdenvälinen vaihtoapuraha.)

 

 

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s