Ihmisiä katsomassa – ensivaikutelmia osa 2 #Jozi

Ensimmäinen kolmesta Johannesburgin viikonlopustamme on takana, ja on sopiva aika jakaa tarkempia vaikutelmia kaupungista – ja sen ihmisistä. Kuten edellisessä postauksessani vihjasin, pääsin perjantaina työnkin makuun: sain sekä hoidettua Witwaterstranding yliopiston (uskomattoman mutkattomat) vierailututkijan muodollisuudet että järjestettyä ensimmäisen kenttätyöhöni liittyvän tapaamisen. En kuitenkaan jaa niistä nyt enempää. Asettaudutaan ensin kunnolla aikaan ja paikkaan, myös virtuaalisesti, ja ryhdytään sitten hommiin!

Miltä näyttää tällaisen kokemuksen perusteella Joburg – tai ’Jozi’, kuten kaupungin yksi monista lempinimistä kuuluu? Mitä osuu silmään tästä vuoden 2015 kuumimmasta matkakohteesta (Rough Guide), kun katsoja on antropologi ja yhteiskuntatieteilijä sekä lisäksi varhaiskeski-ikäinen äiti?

Mainitsen viimeisen seikan en vain siksi, että kenttätyömatkallani ovat mukana sekä 4- ja 7- vuotiaat poikamme että mieheni. Huomaan näiden tekijöiden vaikuttavan olennaisesti tapaan, jolla havainnoin ympäröivää todellisuutta. Yhtäältä tiedän olevani kaikenlaisille – kuvitelluillekin – uhkatekijöille erityisherkkä, kenties yliherkkä lasten mukanaolon vuoksi. Toisaalta havainnoin katukuvaa ja ihmisten vuorovaikutusta aivan toisin kuin ennen lasten saamista.

Olen kuluneina päivinä siirtynyt ajatuksissani useasti ympäri maapalloa, Manhattanilta Halleen, Saksaan, ja sieltä taas Suomeen ja Geneveen. Vertaillut tapaa, jolla lapset puistoissa leikkivät tai jolla heitä kohdellaan – sekä sitä, mitä tämä kertoo näistä konteksteista laajemmin. Kiintoisaa kyllä Intia loistaa vertailukohtana poissaolollaan, vaikka ensimmäisessä postauksessani mainitsin Johannesburgin muistuttavan maata hetkittäin.

Kerrottakoot taustaksi, että vietin Intiassa 3 kuukautta kansalaisjärjestöharjoittelussa syksyllä 2000, reilusti ennen omien lasteni syntymää. Huomaan, että minulla on yllättävän hataria mielikuvia siitä, miten lapset paikalliskontekstissa integroituivat arkielämään.

Toki muistan väläyksiä: slummien hymyileviä lapsia leikkimässä sikojen ja kanojen kanssa jätekasoissa – näky, joka on monesta syystä jäänyt mieleeni – koulukotien orpolapsia, jotka kurottelivat käsillään koulun kaltereiden väleistä; kerjäläislapsia, jotka tunkivat risteyksissä riksoihin pyytämään rahaa tai kaupistelemaan jotain.

Muistan kuitenkin hämmästyttävän vähän siitä, miten lapset oikeasti elivät arjessa – kuinka paljon heitä näkyi, miten he leikkivät, kenen kanssa he liikkuivat, minkälaista fyysistä kontaktia he ottivat toisiinsa ja aikuisiin; miten heitä komennettiin, kannustettiin jne. Korostan tätä vain muistuttaakseni, kuinka tärkeää on, että yhteiskuntatieteilijöiden joukossa on jatkuvasti myös vanhempia – mikä ei akateemisen maailman kilpailun kiristyessä ole itsestään selvää. Toki vastaavia havaintoja voivat tehdä lapsettomatkin.

Ainakin omalla kohdallani katseeni on kuitenkin terävöitynyt lasten saamisen myötä tehden minusta samalla paremman tutkijan.

Tänä viikonloppuna olen havainnoinut lapsia aika lailla ei kenties vähiten siksi, että vietimme lauantain Johannesburgin eläintarhassa. Lähdimme majapaikastamme zoohon jälleen reippaasti omalla autollamme – tämä on aivan vieressä, ja tokihan yksi turistiperhe voi kirkkaassa päivänvalossa muutaman korttelin matkan omin päin tehdä! Matkamme meinasi kuitenkin tyssätä melkoiseen tenkkapoohon: minne saisimme auton parkkiin?

Ajettuamme eläintarhan pääportille kävi ilmi, että sen parkkialueelle oli turha haaveillakaan. Alue oli tupaten täynnä busseja. Parkkeeraisimmeko parin sadan metrin päässä olevalle varaparkkikselle, josta oli suora näköyhteys eläintarhaan? Tilaa olisi, eikä kävelymatka ollut pitkä. Mutta oliko tämä turvallista? Kertasimme jälleen mielessämme varoituksia, joita olimme toistuvasti kuulleet: autoa ei koskaan saa ajaa ovet lukitsemattomina; auton ikkunoita ei saa jättää hitustakaan raolleen. Kelasimme kuulemiamme tarinoita, joissa jalankulkijoita ryöstetään aseella uhaten. Kaikki todellisia ja yllättävän yleisiä.

Tarkoittiko tämä, että laittaisimme itsemme ja lapsemme suoranaiseen vaaraan, mikäli kävelisimme yksinkertaisen parin sadan metrin matkan ’suojattomana’ – lukittujen porttien ja vartioiden valvovien silmien ulkopuolella? Ajatus tuntui kauniissa auringonpaisteessa kovin dramaattiselta.

Lopulta luovuimme suunnitelmasta. Ei kaduilla näkynyt muitakaan kävelemässä parkkialueelta eläintarhaan. Varsinkaan, sanotaan suoraan, valkoihoisia. Tuntuu banaalilta edes kirjoittaa moista paperille – ja kuitenkin ajatus nousi kiistatta mieleemme. Jatkoimme parkkipaikan metsästystä ja onneksemme löysimme vartioidun alueen, josta oli suora kulkuyhteys eläintarhan alueelle.

Itse eläintarha oli tämän draaman jälkeen tietynlainen antikliimaksi – sikäli, että se oli aivan tavallinen eläintarha. Kuten ne tuppaavat olla. Ainoa ero oli, että suurin osa eläimistä oli ’paikallisia’.

Oli hupaisaa lukea aitausten karttoja, joissa lajien levinneisyys ei ollutkaan maapallon toisella puolen vaan selkeästi Etelä-Afrikassa. Hieman toisenlainen ’kotimaaeläinpuisto’ kuin Suomen vastaava. Ei sillä, etteivätkö hirvet, hillerit ja ilveksetkin ole kiintoisia. Mutta oli sittenkin vaikuttavaa pohdiskella leijonan karjahdellessa iltapäivän pidentyessä, kuinka moinen kissapeto saattaisi tulla paikallisessa luonnossa vastaan. Sikäli, kun niitä on enää jäljellä.

Suurin osa ihmisistä menee eläintarhaan katsomaan eläimiä – mutta myönnän suoraan, että minä katselin lähinnä ihmisiä. Ja heitähän katseltavaksi riitti; kohde on selkeästi Johannesburgilaisten lapsiperheiden suosiossa. Tai oikeammin huomattavan suuri osa kävijöistä tuntui olevan erilaisia päiväkoteja, kenties koulukoteja, joita käyvillä lapsilla oli samanlaiset paidat päällään kuin heitä valvovilla naisilla. Väkijoukon olemus oli eloisa, elämänmyönteinen, äänekäs ja liikkuva. Poikamme, erityisesti nuorimmaisemme, katselivat ihmisiä hämmentyneenä, reagoiden selkeästi ihmisjoukosta lähtevään ääneen.

’Miksi täällä puhutaan niin kovaa,’ nelivuotiaamme kysyi – ja mitäpä pienelle suomalaispojalle voi vastata kuin ’ehkäpä meillä Pohjolassa puhutaan poikkeuksellisen hiljaa!’

Eläintarhan leikkitelineissä poikamme saivat ensimmäisen kosketuksen paikallisten lasten leikkeihin, mitä oli lystikästä seurata. Lähestyessämme leikkipuistoa pohdimme hetken, mitä ihmettä siellä tapahtuu – sieltä kantautuva kiljuminen ja yleinen äänimassa oli sikäli kovaa . Paikalla totesimme, ettei käynnissä ollut mitään poikkeavaa. Aivan tavallisista leikin äänistä oli kyse. Lapsia oli puistossa takuuvarmasti yli EU-direktiivien maksimimäärien, eivätkä kaikki laitteet kenties olisi läpäisseet EU:n turvatarkastuksia.

Ainakin yksi noin kahtakymmentä ilakoivaa lasta kannatteleva karuselli pyöri luvattoman kovaa, tiukkapipoinen äiti minussa totesi. Kuitenkaan kukaan ei ollut asiasta moksiskaan, emmekä päivän aikana nähneet yhtään onnettomuutta. Mahdollisuuksia tähän olisi ollut lukuisia – täkäläiset lapset ovat uhkarohkeita kiipeilijöitä, tai heidän kaitsijansa kylmähermoisia lasten rajojen testaamisen kannattajia!

Näimme nimittäin lukuisia valehtelematta alle kaksivuotiaita kipuavan useamman metrin korkuisille kiipeilytelineille ja liukumäille; telineitä, joille Suomessa olisi takuuvarma ikärajoitus. Ja siltikin alapuolella olisi yksi, hyvässä lykyssä kaksi huolehtivaa vanhempaa kurottelemassa käsiään turvaverkoksi. Sinne korkeuksiin pikkuiset kiipesivät yksi toisensa jälkeen ilman suurempia kommervenkkejä tai vaikeuksia. Oli ainoastaan hiukan noloa, että ainoa lapsi, joka piti auttaa telineestä alas, oli – meidän juniorimme.

En osaa sanoa, näimmekö vain poikkeuksellisen liikkuvaisen otoksen lapsia, vai uskallanko vetää näkemästämme laajempia johtopäätöksiä. Sanon vain, etten ole konsanaan nähnyt moista taituruutta lapsilla missään muualla! Ja mainittakoon vielä tämä: yhdelläkään lapsista en nähnyt vaippoja.

Tässä kohtaa ajatukseni siirtyivät Manhattanille, jossa pönäköitä nelivuotiaita kärrätään vaunuissa pitkin saaren leveitä bulevardeja… Enkä voinut olla vertailematta mielessäni…

Kenties tästä postauksesta voi päätellä, että ihmiset ovat täälläkin lempitarkastelukohteeni. Mihinkä antropologi karvoistaan pääsisi! Näin siitäkin huolimatta, että varsinaisen tutkimusprojektini keskiössä on asiakirja – mutta toki myös käytänteet ja oikeat ihmiset sen käsittelyn ympärillä. Suoraan sanottuna minun pitää pitää itseäni hieman kurissa. Ihmisiä olisi niin valtavan kiinnostavaa tuijotella oikein huolella! Harmi vain, että sopivuus asettaa tälle rajansa niin täällä kuin muualla. Onneksi aurinkolasien takaa havaintoja voi tehdä huomaamatta.

Vaikka aikaa on kulunut vain muutama päivä, kerrottavaa olisi vielä rutkasti. En kuitenkaan jatka pidempään, vaan summaan muutaman teeman jatkokäsittelyä odottelemaan:

Kävimme eilen Hop on – Hop off –bussikiertueella, joka oli kiistatta erikoinen kokemus. Päivitin joitain tunnelmiani Instagram-kuvieni yhteyteen. Päädyimme lounastamaan Gautungin rautatieasemalle – ja mikä koko perheen 12 euron juhla-ateria siitä tulikaan! Kaupungissa näkyy todella vähän valkoihoisia missään! Mikäli ei ennalta tietäisi, että valkoisia todella asuu kaupungissa, tätä olisi mahdotonta päätellä mistään. Mm. juna-asemalla näimme valehtelematta maksimissaan 20 valkoihoista, ja näistäkin puolet oli luultavimmin turisteja. Sama koski eläintarhaa, jossa näimme koko päivän aikana varmasti alle 30 valkoihoista – tuhansien kävijöiden joukossa.

On mahdotonta olla miettimättä, mistä tämä johtuu; ovatko valkoihoiset apartheidin aikaisella toiminallaan luonneet kaupungista tietynlaisen vankilan itselleen, tehden siellä liikkumisestä itselleen vaarallista. Sitäkin olemme nimittäin pohtineet, onko täkäläinen rikollisuus rodullisesti määritettyä kohdistuen enemmän valkoisiin. Tarkasti emme tiedä tästä vielä. Oli selitys mikä vain, Johannesburg vaikuttaa todella jakaantuneelta: toisaalta se on kuin tavallinen kuhiseva afrikkalainen suurkaupunki, toisaalta amerikkalaistyylinen autokaupunki, jossa tietty väestönosa ei yksinkertaisesti ole osa julkisen tilan kaupunkikulttuuria lainkaan – mikä vastaavasti lisännee tähän tilaan mielikuvissa liitettyjä uhkakuvia.

Vaikka Hop on – Hop Off -bussin opas siis kovin vakuutti, että rotuerottelu on historiaa, tämä lyhyt kokemuksemme puhuu toista kieltä. Katsotaan, miten vaikutelmamme tulevina viikkoina elävät!

Nyt on aika laittaa läppäri kiinni ja valmistautua ensimmäiseen täyteen Johannesburgin työviikkoon!

 

<>

MATKAKERTOMUKSEN SEURAAVA OSA: Palvelustytön päivä # Jozi

<>

MATKAKERTOMUKSEN AIEMMAT OSAT

Kuin Kalifornia ripauksella Intiaa – ensivaikutelmia #Jozi

Perhosia vatsanpohjassa = matkavalmisteluja, suuntana Afrikka #Jozi

<>

(Olemme Johannesburgissa huhtikuun 2016 osana YK:n ihmisoikeusraportteihin keskittyvää tutkimusprojektiani. Tarkastelen Suomen KP-sopimuksen raportin kokonaista sykliä; raportti käsiteltiin YK:n Ihmisoikeuskomiteassa Genevessä 2013. Kerron Geneven kenttätöistäni enemmän täällä. Yksi raportin käsittelijöistä oli komitean Etelä-Afrikan edustaja, joka oli myös tärkeimpiä informanttejani komiteassa. Kenttämatkani tarkoitus on saada raportille mahdollisimman laaja konkreettinen konteksti, niin fyysisesti kuin ihmisoikeuskentällä. Johannesburgissa pyrin tekemään haastatteluja paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen edustajien kanssa sekä seuraamaan informanttiani hänen työssään. Lisäksi olen vieraileva senioritutkija Witsin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Matkani on mahdollistanut Suomen Akatemian myöntämä kahdenvälinen vaihtoapuraha.)

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s