Creative Scholar &
Professional Intellectual

Pelko tuntemattomasta – ajatuksia ruokapöydästä, silakkapihveistä ja ihmisen kokoisista askeleista kohti tuttua

*Puhe Meidän Festivaalin avajaiskonsertissa 28.7.2019 Pekka Halosen Akatemiassa, Järvenpäässä

Pari vuotta sitten huomasin itsessäni muutoksen: aloin haaveilla isosta ruokapöydästä. En puhu mistään tavallisesta ’kuusi mahtuu illalliselle’-ruokaryhmästä vaan pirttipöydästä, johon mahtuisi ennalta määräämätön lukumäärä ruokailijoita pienestä suureen, vauvasta vaariin.

Sinällään moinen haave ei liene kovin kummeksuttava: olenhan tällainen (varhais-)keski-ikäinen perheenäiti, jolle erilaisten kompanioiden ruokkiminen on arkipäivää. Haaveeni sisälsi kuitenkin myös muuta, se oli latautuneempi: halusin pöydän, jonka ääressä voisi elää tuttuja traditioita, synnyttää uusia – ja näiden pohjalta luoda muistoja niin meille keski-ikäisille, isovanhemmille kuin meitä seuraaville sukupolville.

Huomasin itsessäni halun muuttua – mummokseni. 

Mummoni – eli äitini äiti – oli sukumme matriarkka, maatalon tytär, joka kauppias-ukkini kumppanina kasvatti kolme tytärtä, säilytti kodin puhtaana ja liinavaatteet hohtavan valkoisina, hoiti siinä sivussa erinäisen lukumäärän koiria, kissoja, hanhia ja muita kotielämiä – ja piti aina pitopöydän notkuvana.

Mieleeni ovat jääneet mummon lihapiirakka, savustetut ahvenet ja siika. Kotikalja ja mehumaijan mehu. Tuoreet korvapuustit, mustikkapiirakka ja muut vastapaistetut leivonnaiset.

Tuttuja muistoja monelle.

Herkkujen rinnalle muistoihin mahtuu äänekästä keskustelua – isäni summasi aikanaan, kuinka äitini suvussa kuuntelija oli se, joka veti välillä henkeä. Penkeillä oli tungosta, ihmisiä tuli ja meni. 

Sittemmin samat kokemukset siirtyivät tätieni ruokapöytiin suvun kohdatessa, samoin kuin lapsuudenkotiini, jonka juhlapöydissä meitä nykyään on liki kaksikymmentä. 

Olemme onnekkaita ja sukumme seniorit emännät ovat edelleen hyvissä sielun- ja ruumiin voimissa – mikä on johtanut odottamattomaan tilanteeseen: suurin osa oman perheeni juhlapyhistä on edelleen vietetty vanhempiemme juhlapöydissä.

Tietyiltä osin tämä on ihanteellista: lapset ovat olleet pieniä ja me mieheni kanssa töissämme kiireisiä. Mikäpä sen helpompaa kuin hypätä autoon ja hurauttaa valmiiseen juhlapöytään. Kuitenkin tuntuu, että jotain on puuttunut: ratissa olon sijaan olemme olleet osin oman elämämme takapenkillä.

Sen sijaan, että olisimme ottaneet luontevan paikkamme sukutraditioiden etulinjasta, olemme olleet tietynlaisia vapaamatkustajia.

Toisaalta syykin on ymmärrettävä: siinä, missä mummoni monen aikalaisen naisen tavoin oli koko elämänsä kotona, omaa polkuani on lasten saamisen ja perheen perustamisen ohella leimannut tutkijanura. Tämä puolestaan vaikuttaa merkittävästi mahdollisuuteen keskittyä sukutraditioiden luomiseen ja ylläpitämiseen.

Itse asiassa haave megalomaanisesta ruokapöydästä herätti jopa pelkoa: kuinka matriarkka-haaveeni vaikuttaisivat uraani? Ehtisinkö julkaista riittävästi, hakea ja saada riittävästi tutkimusrahoitusta, jos samalla yrittäisin järjestää suvun yhteisiä joulupöytiä, pääsiäisaterioita ja sunnuntaibrunsseja?

Osaisinko ottaa emännän roolin haltuuni? Yhtäkkiä tajusin, kuinka vieraalta rooli tavallaan tuntui – asiantuntijuutta tutkivana antropologina byrokratian koreografiat tuntuivat oudosti tutummilta.

Miksi koen emännän roolin yhtäkkiä näin tärkeäksi? Ovathan kaikki menneet vuosikymmenet viestineet, että naisten tuli saada olla miesten kanssa tasa-arvoisia. Vapautua hellan ikeestä ja muiden passaamisesta. 

Näin mummonikin varmasti sanoisi, saihan hän aikanaan käydä vain muutaman vuoden kiertokoulua. Asia, joka painoi häntä hänen elämänsä loppuun asti.

Miksi minä, jolla on ollut kaikki mahdollisuudet tehdä oikeastaan mitä tahansa, huomaan maailman muuttamisen sijaan haaveilevani tänä päivänä sukupäivällisistä; asiasta, joka on niin – tavallinen, arkipäiväinen; samaan aikaan niin tuttu ja tuntematon?

 *******

Tuntematon herättää helposti meissä ahdistusta, jopa pelkoa – mikä puolestaan herättää ymmärrettävän tarpeen kontrolloida. Kuitenkin kontrolloiminen on aina osittaista, näennäistäkin: tuntematon on väistämätön osa elämää – aivan kuten muutos, joka tuntemattoman luoksemme tuo. 

Oikeastaan voisi summata, ettei mikään ei ole ihmisen elämässä yhtä varmaa tai pysyvää kuin muutos – muutos sävyttää jokaista päiväämme ja vaihettamme kohdusta hautaan, syntymästä kasvuun ja kuolemaan. 

Muutos on pientä tai suurta – Meidän Festivaalin kohdalla uusien taiteellisten johtajien kautta molempia. Se on yksilöllistä ja jaettua; yhdistävää ja erottavaa. Muutos vapauttaa mutta samalla myös etäännyttää. Sen mukanaan tuoma tuntematon on yhtäältä mahdollisuus, toisaalta uhka ja ahdistuksen lähde. Joskus halvaantumiseen asti.

*****

Viime vuosien kiistatta polttavin tuntematon – konkreettisesti – on ilmastonmuutos. Liki päivittäin saamme uusia raportteja jäätiköistä, jotka sulavat ennätystahtia – tai hellepiikeistä, jotka tappavat heikkokuntoiset ja ajavat suurkaupungit poikkeustilaan. 

Lähteestä riippuen ihmiskunnalla on vain hetki aikaa muuttaa ilmastonlämpenemisen suuntaa ennen peruuttamatonta tuhoa – toisten lähteiden mukaan jo nyt on liian myöhäistä. 

Muutos vaikuttaa niin vääjäämättömältä, että sen aiheuttama pelko halvaannuttaa.

Mitäpä tavallinen ihminen voi ylipäätään tehdä – autolla ei ainakaan voi ajaa, lentäminen on itsekkäiden paskiaisten hommaa, samaten planeetan metaanilla tuhoavan nautakarjan syöminen.

Junalla ehkä voisi matkustaa lomalle, mutta onkohan senkään ympäristövaikutuksista laajamittaista tietoa? Ainakin junasta on varminta olla ostamatta mitään, sillä tarjoilut tuskin on tuotettu kokonaan kestävän kehityksen periaatteiden mukaan. Eikä junien jätteiden lajittelukaan taida olla täysin mietittyä.

Toisaalta jos jäisi kotiin, ongelmana on edelleen asuntojen lämmitys – tai jäähdytys. Melkoisia energiasyöppöjä ja kasvihuonekaasujen lähteitä molemmat. Vai liittyivätkö nämä asiat oikeastaan toisiinsa?

Ilmastonmuutoksen pelko lamaannuttaa helposti myös matriarkkahaaveet. Muovipusseja ei ainakaan saa ottaa kaupasta. Nolottaa, kun kestokassin huomaa taas unohtaneensa kassalla kotiin.

Lihapainotteinen illallinen on paras vaihtaa kasvikseen – mutta mikä olikaan Espanjassa tuotettujen tomaattien ympäristökuormitus? Nehän lennätetään Suomeen – ja eivätkö monet tilat lisäksi syyllisty melkoisiin ihmisoikeusrikkomuksiin työntekijöitään kohtaan?

Ainakaan Suomessa työntekijöiden oikeuksia ei poljeta – vai poljetaanko? Joka tapauksessa varsinaisten kasvihuoneiden päästöt taitavat olla ilmastonmuutosta ajatellen aika huono homma. Olisiko paras tarjota vain pakastettuja ja kuivatettuja kasviksia?

Mitä jos perustaisi kerrostalon varastotiloihin maakellarin, jossa voisi varastoida talven yli perunoita ja muita juureksia – eikö sellaisia ollut joskus sotien jälkeen? Jätteenpolttouuni kerrostalosta ainakin löytyi. Jos sen ottaisi uudelleen käyttöön, näin voisi vähentää kaatopaikkajätteen määrää ja ympäristökuormitusta. 

Asuntojen lämpötilan voisi joka tapauksessa laskea 18 asteeseen. Villasukat lämmittävät kyllä. Entä jos ehdottaisi taloyhtiön kokouksessa kesälampaita? Niistä saataisiin villan lisäksi lihaa ja maitoa, eikä nurmikkoakaan tarvitsisi huoltoyhtiön tulla ajamaan!

Bonukseksi olisi sukupäivällisellekin eettistä ja kestävän kehityksen mukaista paistia!

*****

Kun pelko ottaa ihmisestä ylivallan, on haastavaa nähdä asioita oikeissa mittasuhteissa, reagoida järkevän rauhallisesti. Seuraukset tunnistamme: massahysteriaa, joukkoliikehdintää. Erilaisten ääriuskomusten leviämistä, populismin ja jopa fasismin nousua, varmoja ratkaisuita tarjoavia guruja. Lakkoja, virastorakennusten valtauksia ja vallankumouksia. Asteen mutkat suoraksi vetäen.

Yhteiskuntien muutos – ja tuntemattoman pelko – ovat yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kestoteemoja. Kuinka yhteiskunnat uudentavat itseään – minkälaisin ’sosialisaation’ tavoin uudet jäsenet oppivat ryhmän tavoille? Miten yhteiskunnat muuttuvat – entä minkälaisin tavoin muutokseen liittyviä pelkoja käsitellään? 

Kuinka tuntemattomaan suhtaudutaan – kuinka siihen liittyviä pelkoja käsitellään ja kesytetään?

Oma taustatieteeni antropologia ulottaa nämä kysymykset koko ihmiskunnan moninaisuuteen – ja myös tämän todellisuuden tuolle puolelle. 

Yhtäältä tuntemattoman pelko vaikuttaa jaetulta – ja pelon käsittelyyn on lukuisia tapoja. Yksi omista suosikeistani liittyy ruokaan: antropologisen viisauden mukaan mikään kansa ei käytä ruoakseen kaikkea ympäristöstään löytyvää ravinnoksi kelpaavaa – sen sijaan kulttuurisia erotteluja syötäväksi kelpaavan ja kelpaamattoman välillä tehdään aina.

Meillä päin ei ole tapana tarjota sukupäivällisellä kulkukoiraa, lemmikkimarsua tai city-kania vaikka ravitsemukselliselta näkökannalta jokainen näistä toimisi – ja olisi luultavasti massatuotettua nautaa ekologisempaa.

Erilaisin kulttuurisin tavoin syötäväksi kelpaamattomasta voidaan kuitenkin tehdä syötäväksi kelpaavaa. Tässä tuttuus on keskeisessä roolissa: kun olemme tutustuneet vaikkapa tofuun, valkoisen epäilyttävän, ’kaukaisen’ tuntemattoman mössön sijaan se alkaa näyttäytyä tasapainoisen ja vastuullisen – ilmastonmuutosystävällisen – ruokavalion kivijalalta. 

Kenties ukkikin uskaltautuu pian maistamaan sitä – erityisesti, kun se on tutusti marinoitu.

****

Toinen valaiseva tutkimusnäkökanta liittyy suurimpaan tuntemattomaan: ihmiskunnan syntyyn ja sen päättymiseen. Miltei jokaiselta kansalta löytyy jonkinlainen syntymyytti tavasta, jolla ihmiskunta ja planeettamme on kehittynyt – samoin kuin tarina siitä, mitä tapahtuu ihmiskunnan tuhouduttua ja ihmiselämän päätyttyä.

Usein nämä tarinat elävät rinnakkain – pelastus ja tuho vuorottelevat vallitsevissa näkökannoissa kilpaillen siitä, kumpi ottaakaan ylivallan.

Molemmissa tarinoissa voi lopulta katsoa olevan kyse pohjimmiltaan samasta asiasta: tuntemattoman herättämistä peloista ja pyrkimyksistä löytää niihin vastauksia.

Nämä vastakkaiset tarinat löytyvät yllättävän voimakkaina aikaamme leimaavista tulevaisuudenkuvista. Vain hetki sitten vallitseva mentaliteetti uskoi kehitykseen, jatkuvaan kasvuun – ihmisen ylivaltaan luonnosta maailman kehityksen korkeimpana ja kauneimpana kehitysasteena. 

Hyvin nopeasti tämä tulevaisuudenkuva on kääntynyt päälaelleen: ajatus ihmisestä luonnon herrana näyttäytyy visiona, joka tuo muassaan tuhon. Jatkuva kasvu ja kehitys piirtyvät tämän tuhon välineinä.

On kuin kaikki aiemmin hyvänä pidetty olisi muuttanut muotoaan hyvästä pahaksi. Ei ihme, että tavallista kansalaista ahdistaa.

Toisaalta edelleenkin on nähtävillä toivon pilkahduksia: ehkäpä tiede ja teknologia auttavat ratkaisemaan myös ilmastonmuutoksen ongelman – kunhan toimimme riittävän nopeasti. 

****

Pienelle ihmiselle nopea toiminta riittävässä mittakaavassa on vaikeaa, mahdotonta: ei ilmastonmuutosta voi ratkaista yksittäinen musiikkifestivaali tai pontevinkaan matriarkka. Sen skaala on liian suuri.

Pelkkä ongelman valtavuus tekee siitä ahdistavan, lamaannuttavan. Lisätietokaan asiasta ei helpota – päinvastoin se saattaa lisätä tuskaa. Vai kuinka suhtautua raporttiin, joka antaa koko ihmiskunnalle viisi vuosikymmentä elinaikaa?

Auttaisiko tieto siitä, että vastaavan kaltaisia ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavia kuvia on ollut aiemminkin? Pari vuosikymmentä sitten suurimman uhkan muodosti väestönkasvu. Sittemmin ydinaseet. Saasteet. 

Näistä kaikista kuulemme nykyään harvemmin eikä mikään niistä tuhonnut maapalloa. Onko ilmastonmuutoksen kohdalla samoin? Onko meillä varaa ottaa uhkakuviin etäisyyttä ja suhtautua ilmastonmuutokseen ’vouhotuksena’ ja hysterian lietsomisena?

Vai onko meidän syytä tunnustaa tosiasiat, tuhon luultava vääjäämättömyys – yrittäen kuitenkin tehdä kaikkemme sen estämiseksi? Riittääkö se, että lopetamme välittömästi lentämisen, lihan syönnin, fossiilisten polttoaineiden käytön? Kuinka paljon kulutusta pitäisi laajemmin vähentää – miten uusien vaatteiden osto, älypuhelimet, muu kulutus? 

Uskaltaako enää tehdä yhtään mitään ilman, että maapallo tuhoutuu – saako seuraavalle sukupolvelle edelleen leipoa pullaa?

*****

Emme voi varmasti tietää, milloin planeettamme tuhoutuu – runsaasta tutkimusdatasta huolimatta. Kenties emme koskaan myöskään tiedä, osasiko ihmiskunta muuttaa suuntaansa riittävän paljon ja nopeasti tuhon estämiseksi.

Tämä kaikki säilyy meille tuntemattomana – herättäen pelkoa ja ahdistusta. Varmaa kuitenkin on, ettemme voita mitään, jos annamme pelolle ylivallan. Ehkä pahinta olisi, jos elämän jättää elämättä, myös tuntemattoman pelon vuoksi.

Entäpä, jos vastaus – ainakin yksi sellainen – löytyy jostain tutusta, arkipäiväisestä – kuten megalomaanisesta ruokapöydästä?

Loppupeleissä ruokapöytä ja siitä haaveilu tarjoavat ihmisen kokoisen tarttumapinnan, josta käsin tarkastella olemassaoloa – niin tätä päivää, mennyttä kuin tulevaa. Se tarjoaa mahdollisuuksia tehdä konkreettisia valintoja, joiden positiivisista seurauksista voi tuntea varmuutta – ehkä tällä kertaa sittenkin silakkapihvejä ennemmin kuin miekkakalaa. 

Se tarjoaa mahdollisuuden siirtää tätä kaikkea seuraaville polville, oppien samalla menneiltä polvilta – ja tuoden mukaan sen, minkä itse on oppinut matkan varrella.

Ja kenties päivällisen kylkeen voi liittää musiikkia – vaikka kamarimusiikkia – tuota ihmeellistä luovuuden kieltä, joka samaten saa voimansa tutun ja tuntemattoman vuoropuhelusta, uusia oivalluksia avaten ja inspiraatiota tarjoten.

Valoa tuntemattoman tuottamaan ahdistukseen ja varmuutta elämän ihmeellisestä kauneudesta.

****

Kuinka siis käsitellä tuntemattoman herättämää pelkoa? Tekemällä siitä tuttua pieni, ihmisen kokoinen askel kerrallaan. Ehkäpä vaikka hankkimalla valtaisan ruokapöydän ja muuttumalla vuosi vuodelta enemmän mummonsa kaltaiseksi matriarkaksi – pelon sijaan ihmetellen sitä merkitystä, jonka tästä roolista löytää.

Roolista linkkinä eri sukupolvien välillä linkkinä eletyn elämän ja tulevan välillä. Roolista tutun ja tuntemattoman välissä, pelkoa rohkeasti kesyttäen – yksi sukupäivällinen ja konsertti kerrallaan.

*Puhe oli osa Meidän Festivaalin avajaiskonserttia. Konsertin muu ohjelma:

Missy Mazzoli: Death valley junction
Kamus

Wilhelm Stenhammar: Jousikvartetto nro 6 d-molli
Kamus

Allan Pettersson: Konsertto nro. 1 viululle ja jousikvartetille
John Storgårds, viulu
Kamus

Meidän Festivaalia vietetään 23. kerran Tuusulan kulttuurifestivaalilla 28.7-3.8, liput & ohjelmatiedot festivaalin nettisivulta. 

Tekstin avajaiskuva yksityiskohta Alan Pettersenin viulukonserton nuotista (kiitokset John Storgårdsille).