Suomen kuvalehdessä 21.11 julkaistu artikkeli käynnisti jälleen keskustelun yliopistorekrytoinneista. Aihe on tärkeä ja keskustelu sen ympärillä olennaista. Yliopistoyhteisön sisällä rekrytointikäytäntöjen ongelmat ovat laajalti tiedossa.

Erityisen ongelman muodostaa yliopistorekrytointien läpinäkyvyys – tai oikeammin sen puute. Kuten Suomen kuvalehden artikkeli osoittaa, tämä ongelma koskee erityisesti tenure-prosesseja. Syy on selkeä: haut ovat tyypillisesti ’monikärkisiä’. Käytännössä tämä tarkoittaa, että rekrytointi voi tapahtua millä akateemisen uran vaiheella tahansa – vastaväitelleestä post-docista vuosikymmenten kokemuksen omaavaan senioritutkijaan.

Tutkijoiden näkökulmasta tämä synnyttää vakavan ongelman: hakijat eivät voi koskaan tietää, millä kriteereillä heitä arvioidaan. Usein selkeitä perusteluja ei myöskään esitetä rekrytointien päätyttyä. SK:n artikkelin haastateltavat painottivat, että läpinäkyvyyden puute valinnassa käytetyistä kriteereistä on yksi rekrytointien suurimpia ongelmia. Samalla he korostivat, kuinka tieteellinen meritoituminen voi jäädä rekrytoinneissa sivuun yliopistojen painottaessa hakijoiden ’sopivuutta’.

Tämä kaikki on yliopistoyhteisöjen sisällä laajasti tiedossa. Myös epäselvien hakujen ongelmat tunnetaan: ne tarjoavat sisäpiiriläisille kyseenalaistamattomia vallankäyttömahdollisuuksia, joiden kautta samalla vahvistaa omaa asemaansa. 

Nykytilan seuraukset ovat erittäin vahingollisia jo ennestään tulehdusaralle yliopistoyhteisölle.

Mahdoton meritoituminen

Kuten SK: artikkelikin tuo esiin, tyypillisesti tilanteeseen ehdotetaan ratkaisuksi tieteellisen meritoitumisen voimakkaampaa painotusta. Oma ratkaisuehdotukseni on kuitenkin radikaalisti toinen: hyväksytään, että tieteellinen meritoituminen painaa rekrytoinneissa vain osin. Samalla siirrytään ehdottomaan läpinäkyvyyteen ’soveliaisuuden’ painoarvossa.

Ehdotukseni on osin pragmatiikkaa: koska soveliaisuus on joka tapauksessa valintakriteeri, on järkevää ja rehellistä muokata hakuprosessien ympärillä käytävää keskustelua ja tunnustaa tämä.

Ehdotukseni pohjaa kuitenkin myös tieteen filosofiaan: tieteellisen meritoitumisen objektiivinen mittaaminen on mahdotonta. Yksi syy tähän on kilpailu, jota tieteenalojen sisällä käydään tyypillisesti eri paradigmojen ja tutkimuspainotusten välilä. Näin tuleekin olla, sillä tätä kautta tutkimus uudistaa itseään. Seurauksena kuitenkin on, että se mikä yhtenä hetkenä näyttäytyy suurimpana tieteellisenä fluffina, voi seuraavassa hetkessä saada arvostuksen uraa-uurtavana avauksena.

Erinomaisuuden mittarit painottavat myös aina jotain tieteellisen toiminnan osa-aluetta muiden kustannuksella. Tutkimusparadigmojen lisäksi nämä mittarit heijastavat aina aikansa näkemystä siitä, mikä juuri sillä hetkellä on tutkimuksessa tärkeää.

Tätä kaikkea meidän on yliopistomaailmassa vaikea hyväksyä. Tykkäämme ajatella, että meritoitumista ja ansioitamme voisi mitata objektiivisesti – että meitä voisi laittaa paremmuuden perusteella jonoon. 

Asiat eivät kuitenkaan toimi näin. Yksi julkaisee liukuhihnalta A1 artikkeleita. Toinen erikoistuu HITAASEEN tietoon ja tuottaa perusteellisen arkistotutkimuksen avulla monografian vuosikymmenessä. Kolmas vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja lainsäädäntöön asiantuntijalausunnoin. Neljäs ansioituu nimenomaan rahoituksen saannissa.

Yleisesti tutkijoiden profiilit ovat sekoitus edellä esitettyjä kriteerejä, lisänään suuri joukko muita. On mahdotonta määrittää objektiivisesti, minkälainen yhdistelmä johtaa parhaaseen tieteelliseen meritoitumiseen – ja näin kaikissa arvioinneissa on väistämättä kyse osin painotuksista.

Erityisesti Suomen kaltaisessa pienessä maassa kulloinkin vallitsevilla tieteellisillä painotuksilla on suuri rooli erinomaisuuden määrittymisessä. Näin on myös silloin, kun käytetään ulkopuolisia arvioitsijoita – heidän valintaansa vaikuttavat usein Suomen tiedemaailman vaikutusvaltaiset sisäpiiriläiset, joita myös portinvartijoiksi kutsutaan.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että asiantuntijoiden valinta on rekrytointiprosesseissa jälleen yksi kohta, joissa läpinäkyvyys ei toteudu: tuskin koskaan kerrotaan avoimesti, minkälaisten prosessien ja keskustelujen kautta asiantuntijat on valittu.

Tuhoava kauna

Pakonomainen tarrautuminen tieteelliseen meritoitumiseen pyyhkii kaiken edellä mainitun näkyvistä. Tällä on vahvasti tuhoisia vaikutuksia yliopistoyhteisöön monestakin eri syystä. Ne, jotka pettyvät rekrytoinneissa, kokevat asiasta ymmärrettävää katkeruutta. Ulkopuoliselle on vaikea edes kuvata sitä nöyryytyksen ja pettymyksen tunnetta, jonka halventava tieteellinen arvio tuottaa – pahimmillaan vuosikymmenten työstä.

Vakituisissa yliopistopositioissa toimiville rekrytoinnit tarjoavat pahimmillaan rajattoman mahdollisuuden vallankäyttöön – myös vallan väärinkäyttöön – ruokkien heidän näkemystään heidän omasta objektiivisesta paremmuudestaan.

Tällaisia tuntemuksia puolestaan ilmaistaan yliopistoyhteisössä enemmän tai vähemmän hienovireisin tavoin, pahimmillaan ruokkien samassa työyhteisössä toimivien, määräaikaisissa positioissa olevien kollegojen katkeruutta. Yliopistoyhteisöjen maine haastavina työyhteisöinä ei ole tuulesta temmattu.

Äärimmillään läpinäkyvyyden puute saattaa myrkyttää myös positioihin valittujen kokemuksen: toki hekin tietävät kollegojen katkeruuden. Suurin osa rekrytoiduista on myös epäonnistunut hauissa aiemmin. Toisin sanoen hekin tuntevat rekrytointien ongelmat omakohtaisesti – mikä saattaa tehdä myös onnistumisesta nauttimisesta vaikeaa.

Vuoden 2010 yliopistolain uudistus on pahentanut tilannetta monin tavoin: hakuprosesseissa on nykyään yhä enemmän kohtia, joissa läpinäkyvyyttä ei edellytetä. Samalla hakijat eivät kykene kyseenalaistamaan rekrytoinneissa käytettyjä kriteereitä. Pahimmillaan lopputulemana voi olla eräänlainen irvokas näytelmä, jossa yhtäällä teeskennellään tieteellistä arviointiprosessia samalla kun sisäpiiriläiset vetelevät häikäilemättä naruja suosikkiensa puolesta siten, että kaikki tietävät tämän mutta ilman että kukaan kykenee tätä haastamaan.

Yhteisön tärkeys

Jotta nykytila voi parantua, tieteellisen yhteisön tulee ensimmäiseksi hyväksyä, että tieteellisen meritoitumisen objektiivinen arviointi on mahdotonta. Tämän jälkeen rekrytointeja voidaan kehittää terveempään suuntaan. Soveltuvuuden painottamisessa on nimittäin myös järkeä.

Yliopistoyhteisöt ovat nimensä mukaisesti myös yhteisöitä, joissa yksilöiden täytyy toimia moninaisin tavoin keskenään – ryhminä. Tämä yhteistyö on keskeistä, jotta yliopistot kykenevät suoriutumaan menestyksekkäästi tehtävistään – erityisesti kouluttamaan seuraavia sukupolvia.

Liki jokaisen muun sektorin rekrytoinneissa huomioidaan se, minkälainen henkilö on työyhteisön jäsenenä. Eikö olisi aika, että tämä sanotaan ääneen myös yliopistoissa?

Soveltuvuuden painotuksessa on myös muita etuja. Laajalti tunnettua on nimittäin sekin, että yliopistoyhteisöissä on perinteisesti ollut esimiestehtävissä runsaasti henkilöitä, jotka eivät niin osaamiseltaan kuin henkilökohtaisien ominaisuuksiensa puolesta tähän sovellu. Sopivuuden arvioinnilla on järkeä yliopistojen tutkimus- ja opetuspainotustakin ajatellen. Minkälaista tutkimusta laitoksella tehdään – entä muualla Suomessa? Olisiko hyvä vahvistaa näitä painopisteitä vai rekrytoida kokonaan toisenlaista asiantuntijuutta?

Halutaanko oppiaineen kehitystä tukemaan nuoria lupauksia, joilla on suuri potentiaali kansainvälisen tutkimusrahoituksen saamiseen? Vai kokeneita tutkijoita, joilla on vankat olemassa olevat verkostot niin yliopistomaailmassa kuin Suomen elinkeinoelämän muilla sektoreilla? Kaikkia näitä tekijöitä pohditaan jo nykyisellään aktiivisesti yliopistorekrytoinneissa, ja kuten Suomen kuvalehden artikkeli tuo esiin, usein nämä pohdinnat saattavat painaa tieteellistä meritoitumista enemmän.

Kuitenkin tämän hetken ongelma on, että nämä keskustelut tapahtuvat epävirallisesti, vailla läpinäkyvyyttä. Tämä ruokkii epäluuloa ja pettymystä, jotka pahimmillaan jäävät yliopistoyhteisöön vuosikymmeniksi. Tällä on puolestaan todella vahingollisia seurauksia.  Suomi ja sen tutkimuspiirit ovat kovin pienet. Ei varmasti ole tutkimuksen yhteiskunnalliselle asemallekaan hyväksi, jos yhteisö on sisäisesti läpikotaisin riitojen ja katkeruuden leimaama.

Tutkimusmaailma ei ole oikeudenmukainen, eivätkä kaikki sen sisällä koskaan saa asianmukaista tunnustusta tekemälleen työlle. Kaikki vakituisen yliopistoposition ansaitsevat eivät koskaan sellaista saa. Tässä mielessä tutkimuksen teko on kuin elämää itsessään: ei aina kovin reilua.

Kuitenkin toimintaa tutkimusmaailman sisällä voisi edes hitusen helpottaa se, että tämä kaikki sanotaan ääneen – ja samalla lakataan leikkimästä, että yliopistomaailman arvioinneissa on kyse Absoluuttisesta Viisaudesta ja Objektiivisesta Meritoitumisesta.

Käytännössä kaikki yliopistojen sisällä tämän tietävätkin. Eikö olisi korkea aika, että tästä kerrottaisiin muillekin?

*Artikkelikuva yksityiskohta Lissabonin yliopiston aulasta