Yle uutisoi tänään, että Suomeen on syntynyt käännytettyjä turvapaikanhakijoita piilotteleva verkosto. Piilottaminen yksityishenkilöiden koteihin alkoi, kun Maahanmuuttovirasto nopeutti turvapaikkapäätösten tekemistä touko-kesäkuun vaihteessa. Samalla myös kielteisiä päätöksiä alkoi tulla yhä enemmän.

NOSTAN VERKOSTOLLE HATTUA!

Olemme Suomessa tavanneet ajatella, että tapahtui mitä vain, oikeusvaltion periaatteista täytyy pitää kiinni. Emmekö muutoin liu’u kaaokseen ja anarkiaan, jossa sivistyksen standardit katoavat ja vahvimmat määräävät?!
Mutta entäpä, jos oikeusjärjestelmä ja viranomaistoiminta tuottavat – poliittisen koneiston siunaamana – kertakaikkisen vääriä päätöksiä? Kuinka silloin voimme oikeuttaa sen, että pysymme uskollisena järjestelmälle? Kuinka voimme paeta kantamasta vastuuta, jota näistä inhimillisesti vääristä, vaikkakin juridisesti oikeista päätöksistä seuraa?
Tämän ristiriidan summaa loistavasti elokuva Mississippi Burning. Elokuva pohjaa tositapahtumiin eteläisissä Yhdysvalloissa 1960-luvulla, jolloin kolme mustaihoista kansalaisoikeuksien puolustajaa murhattiin Ku Klux Klanin hallitsemassa Missisippissä. Filmi dokumentoi piinallisen yksityiskohtaisesti, kuinka valkoinen väestö terrorisoi mustaihoisia – mukana on kuvausta niin yöllisten partioiden takaa-ajoista, murhista kuin tuhopoltoista.

Fiktioksi nouseva juoni päätyy summaamaan, kuinka ‘oikeudellisesti’ oikea prosessi tuottaa vain inhimillisesti vääriä lopputuloksia. Samalla se pakottaa myös katsojan kiirastulen läpi.

Elokuvan käännekohta on, kun tuomioistuin vapauttaa valkoihoiset syytetyt – jotka ovat kiistatta syyllisiä mustaihoisten aktivistien murhiin. Päätöstä seuraa entistä silmittömämpää väkivaltaa, jota valkoihoiset poliisit seurailevat myhäillen.
Elokuva pakottaa katsojan pohtimaan: mikä on tilanteessa oikea tapa toimia? Pysyäkö uskollisena oikeille ‘keinoille’ – juridiselle prosessille – joka tuottaa vain vääriä johtopäätöksiä? Vai tarttuako ‘vääriin’ keinoihin – pelotteluun ja jopa kiristykseen – jolla saadaan inhimillisesti oikeita lopputulemia, toisin sanoen murhaajat vastuuseen ja väkivallanteot päätökseen?
Elokuvan päähenkilöt summaavat positiot osuvasti roolisuorituksissaan. Willem Dafoen esittämä nuori byrokraatti edustaa oikeusvaltion puolustamisen näkökulmasta ‘hyvää’, Gene Hackmannin esittämä rettelöitsijä klassista toimijaa, joka järjestelmistä piittaamatta puolustaa inhimillisyyttä. Ja kiistatta hänen toimensa tuottavat myös tuloksia.
Elokuvan lopussa katsoja päästetaan piinasta, kun paha saa palkkansa nerokkain juonenkääntein – jotka kannattaa katsoa itse elokuvasta.

Se, että suomalainen maahanmuuttopolitiikka tuo mieleen näin dramaattisen ja väkivaltaisen elokuvan, kertoo nykytilasta paljon.

Suomalainen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka on tällä hetkellä kestämätön häpeäpilkku. Hallitus on sivuuttanut törkeästi laajamittaisen asiantuntijaverkoston suositukset, jotka yksiselitteisesti vastustavat perheenyhdistämissäädösten kiristämistä.
Samalla on käsittämätöntä, kuinka poliitikkomme sivuuttavat olosuhteet, joita turvapaikanhakijat pakenevat. Lähettäessään turvapaikanhakijoita nopeutetusti takaisin alkuperäismaihinsa useat heistä lähetetään varmaan kuolemaan – olkoot avoimen sotatilan tai henkilökohtaisen vainon vuoksi.

Se, että veriteot tapahtuvat tulevaisuudessa kaukana Suomen kamaralta ja omien silmiemme ulottuvilta, ei miltään osin vähennä päätöksentekijöiden vastuuta niistä.

Samaan aikaan tarinat Soldiers of Odinin toiminnasta linkittävät ajatukset suoraan Ku Klux Klanin. Kauhuksemme olemme kuulleet useista kerroista, joissa turvapaikanhakijoiden kimppuun on hyökätty pimeällä pesäpallomailoin.

On käsittämätöntä, että tällaista voi tapahtua tämän päivän Suomessa! On puistattavaa, etteivät poliitikot tartu selkeästi näihin väkivallan tekoihin ja niillä uhkailuihin. Kun nämä havainnot yhdistetään nyt suunniteltuihin perheenyhdistämisen kiristyksiin sekä nopeutettuihin turvapaikkahakemusten käsittelyihin, tilanne näyttää entistä pahemmalta.

Olemme aidosti tilanteessa, jossa meidän on pakko miettiä tehokasta vastarintaa – järjestelmän ulkopuolella. Jos vain seisomme passiivisena seuraamassa tilanteen kehittymistä vierestä, olemme kaikki osaltamme vastuussa nyt aiheutetuista inhimillisistä strategioista.
Kuin poliisit yhdysvaltalaisen pikkukylän kaduilla seuraamassa vierestä, kun Mississippi palaa.
Tämän seurauksena haluankin todeta:

Ryhdikkäitten suomalaisten verkosto – keitä ikinä olettekaan: kunnioitan ja kiitän teitä!

Turvapaikanhakijoita piilotteleva verkosto ei ole pysyvä ratkaisu, mutta se on tärkeä askel juuri nyt. Verkosto on konkreettinen tapa viestiä: systeemimme tuottaa tällä hetkellä niin vääriä johtopäätöksiä, että on aika ryhtyä aitoon vastarintaan. Löytyisiköhän seurakunnista riittävästi rohkeutta liittyä rintamaan seuraavaksi?
Toki päätepisteemme täytyy olla se, että löydämme keinon saada järjestelmämme taas ‘järkiinsä’ – toisin sanoen inhimillisyyden sekä välittämisen takaisin turvapaikkapolitiikkaan ja -päätöksiin. Toivon, että tuo päivä koittaa pian.

Ja tuohon päivään asti toivon, että avoimia yksityiskoteja riittää tarvitseville!