Eilen 18.5 Narikkatorin valtasi 300 päiväkotilapsen flash mob, jossa tanssittiin Sata Salamaa. Kappaleen valinta on helppo ymmärtää: se on ollut meidänkin nelivuotiaan suosikki viime syksystä. Sitä on laulettu keuhkojen täydeltä päivästä toiseen, samalla bebaa heiluttaen. Kerran sain häntä hakiessani peräti privaattiesityksen, jonka seurauksena koko päiväkodin piha raikasi.
Flash mob esitystä oli valmisteltu huolella ja kokemus taisi olla meidänkin juniorillemme ikimuistoinen – vaikka he eivät lopulta Narikkatorille asti päässeet henkilökunnan sairastumisen vuoksi. Sen sijaan Sata Salamaa raikasi päiväkodin viereisessä puistossa, kun päättäväinen työntekijä oli keksinyt luukuttaa kappaletta autonsa stereoista. (Kiitos Mia!)
En voi olla tuntematta, että tässä ollaan aidosti isojen ja tärkeiden asioiden äärellä. Yksi suomalaisen yhteiskunnan kestotabuja on miehen ‘esteettinen liike’, lastenpsykiatri Jari Sinkkosta lainaillen. Kahden pojan äitinä huomaan usein toivovani, ettei yhteiskuntamme vaatisi heitä heidän kasvaessaan ahtautumaan liian ahtaaseen muottiin.
Että he vielä vuosienkin päästä saisivat – ja osaisivat – kertoa kaverilleen, että tykkäävät tästä, jopa rakastavat. Että he halaisivat toisiaan, ja tietenkin meitä vanhempia. Että he uskaltaisivat itkeä, nauraa, ja välillä olla heikkoja. Ja tietenkin tanssia – puolelta toiselle keinuen.
Lätkänpeluu on ihan jees (menestystä vaan Leijonille tänään), mutta onhan terveellistä, että pojan ja miehen olemiseen mahtuu myös paljon muuta. Viime aikoina olemme taas joutuneet median välityksellä seuraamaan, kuinka hankalaa tämä maassamme yhä on – rasistiset ja korostetun kapea-alaisen maskuliiniset katupartiot tästä vain yhtenä esimerkkinä.
Kuljin tänään poikamme päiväkodin pihan ohi jätettyäni hänet hoitoon. Lasten iloiset äänet sekoittuivat linnunlauluun, ja auringonpaisteessa maisema oli idyllinen. Samalla keinusta kantautui pikkupojan laulu kauas lähitielle: VAIN SATA SALAMAA ISKEE TULTA! Vähääkään häpeilemättä, puhdasta elämäniloa tuntien.
Antti Tiuskun ei varmasti ole ollut helppoa kasvaa Suomen pohjolassa ‘eksoottisena lintuna’. Tänään kiitän sinua siitä, että olet vuosien saatossa jaksanut olla oma itsesi – minkä seurauksena pikkupojat kautta Suomen saavat ilolla hoilata ‘Sata Salamaa – äh, äh – ääh! Beba mukana seuraten.
Olen varma, että olet tehnyt Suomesta piirun verran paremman paikan elää meille aivan kaikille! Ihan oikeasti!
OODI Antti Tuiskulle! (Oikeasti!)
Eilen 18.5 Narikkatorin valtasi 300 päiväkotilapsen flash mob, jossa tanssittiin Sata Salamaa. Kappaleen valinta on helppo ymmärtää: se on ollut meidänkin nelivuotiaan suosikki viime syksystä. Sitä on laulettu keuhkojen täydeltä päivästä toiseen, samalla bebaa heiluttaen. Kerran sain häntä hakiessani peräti privaattiesityksen, jonka seurauksena koko päiväkodin piha raikasi.
Flash mob esitystä oli valmisteltu huolella ja kokemus taisi olla meidänkin juniorillemme ikimuistoinen – vaikka he eivät lopulta Narikkatorille asti päässeet henkilökunnan sairastumisen vuoksi. Sen sijaan Sata Salamaa raikasi päiväkodin viereisessä puistossa, kun päättäväinen työntekijä oli keksinyt luukuttaa kappaletta autonsa stereoista. (Kiitos Mia!)
En voi olla tuntematta, että tässä ollaan aidosti isojen ja tärkeiden asioiden äärellä. Yksi suomalaisen yhteiskunnan kestotabuja on miehen ‘esteettinen liike’, lastenpsykiatri Jari Sinkkosta lainaillen. Kahden pojan äitinä huomaan usein toivovani, ettei yhteiskuntamme vaatisi heitä heidän kasvaessaan ahtautumaan liian ahtaaseen muottiin.
Että he vielä vuosienkin päästä saisivat – ja osaisivat – kertoa kaverilleen, että tykkäävät tästä, jopa rakastavat. Että he halaisivat toisiaan, ja tietenkin meitä vanhempia. Että he uskaltaisivat itkeä, nauraa, ja välillä olla heikkoja. Ja tietenkin tanssia – puolelta toiselle keinuen.
Lätkänpeluu on ihan jees (menestystä vaan Leijonille tänään), mutta onhan terveellistä, että pojan ja miehen olemiseen mahtuu myös paljon muuta. Viime aikoina olemme taas joutuneet median välityksellä seuraamaan, kuinka hankalaa tämä maassamme yhä on – rasistiset ja korostetun kapea-alaisen maskuliiniset katupartiot tästä vain yhtenä esimerkkinä.
Kuljin tänään poikamme päiväkodin pihan ohi jätettyäni hänet hoitoon. Lasten iloiset äänet sekoittuivat linnunlauluun, ja auringonpaisteessa maisema oli idyllinen. Samalla keinusta kantautui pikkupojan laulu kauas lähitielle: VAIN SATA SALAMAA ISKEE TULTA! Vähääkään häpeilemättä, puhdasta elämäniloa tuntien.