Viikonloppuna Suomea kuohutti – aiheesta – Gashaw Khaleel Hamadin ja hänen kolmevuotiaan lapsensa Sämä Huner Ali Muhammed käännytyspäätös heidän perheenyhdistämishakemukseensa. Hamadin miehellä Huner Ali Muhammedilla on Suomessa pysyvä oleskelulupa ja oleskelulupa myönnettiin myös perheen kolmikuiselle vauvalle. Äiti ja kolmivuotias sen sijaan häädetään näillä näkymin Suomesta tämän viikon lopussa.

MAAHANMUUTTOVIRASTO perustelee päätöstään muun muassa näin:
”Gashaw Khaleel Hamad, olet terve, työkykyinen nainen. Sinulla on miespuoleisista sukulaisista koostuva turvaverkko kotialueellasi. Maahanmuuttovirasto katsoo, ettei asiassanne ole esitetty perusteita oleskeluluvan myöntämiseksi yksilöllisestä inhimillisestä syystä.”
Päätöksistä on valitettu hallinto-oikeuteen, mutta valitus ei mennyt läpi. Parhaillaan perhe odottaa korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä valitusluvasta ja käännytyspäätöksen täytäntöönpanokiellosta.

 
Päätös on pöyristyttävä – mutta valitettavasti ei yllättävä: olemme koko kevään selvittäneet Mari Tapanisen ja Viljami Kankaanpään kanssa tutkimushankkeessamme Bodies of Evidence sitä, mikä on ‘lapsen edun’ rooli perheenyhdistämispäätöksissä. Tämä päätös on löydöstemme kanssa hyvinkin linjassa.
Tämän Koneen säätiön rahoittaman ja Ilpo Helénin johtaman hankkeen laajempi katto on tarkastella roolia, jolla henkilökohtaisilla narratiiveilla, bioteknologisilla tunnisteilla sekä asiakirjoilla on perheenyhdistämistapauksissa.
Hankkeemme aineistona on yli 250 Migrin kielteisiin päätöksiin kohdistuvaa valitusta Helsingin hallinto-oikeudessa sekä haastatteluja. Lisäksi olemme perehtyneet relevantteihin lainkohtiin, niiden valmisteluasiakirjoihin sekä mm. Migrin erinäisiin ohjekirjoihin.
 
Tämän aineiston pohjalta kaksi johtopäätöstä nousee esiin kiistattomasti:
1) lapsen etu on kaikissa asiakirjoissa retorisella tasolla keskiössä. Sekä suomalaisissa oikeuslähteissä että relevanteissa kansainvälisoikeudellisissa lähteissä korostetaan, että lapsi tulisi vain poikkeustapauksissa erottaa (biologisista) vanhemmistaan.
 
2) Käytännössä ‘lapsen etu’ ei nouse tarkastelemassamme aineistossa keskeiseksi juuri mitenkään – ainakaan ymmärrettynä siten, että se tarkoittaisi juuri lapsen mahdollisuutta yhdistyä perheenjäseniinsä Suomessa. Hallinto-oikeuden perusteluissa lapsen etu sivuutetaan mm. toteamalla, että tosiasiallinen perhe-elämä on katkennut tai sitä ei ole koskaan ollut.
Perusteluna tähän tulkintaan voidaan käyttää sitä, että perheenjäsenet ovat perheenyhdistämishakemukseen liittyvissä haastatteluissa kertoneet arkielämästään ristiriitaisesti – esimerkiksi siitä, mitä materiaalia perheen taloa ympäröinyt aita oli, mistä perheenjäsenet hakivat vettä tai minkälaisia tuotteita he myivät markkinoilla.

Useassa tapauksessa nostetaan esiin se, että perheenjäsenet ovat kertoneet keskenään ristiriitaisesti siitä, kuinka joku perheenjäsenistä on surmattu.

Toinen tulkinta on, että hakijan lähtö on katkaissut tosiasialliset perhesiteet – eikä perheenyhdistäminen täten ole lapsen parhaan edun kannalta välttämätöntä. Tämä argumentti löytyy myös tapauksista, joissa lähtijä on saanut jonkinlaista kansainvälistä suojelua lähtömaan turvattomien olojen vuoksi. Tällaisiin tapauksiin liittyy tyypillisesti ‘ankkurilapsiepäily’ – toisin sanoen epäily siitä, että lapsi on lähetetty tietoisesti pois maasta tavoitteena saada perheenjäsenillekin oleskelulupa perheenyhdistämiseen vedoten.
Vielä yhden argumentin muodostaa se, että hakijan lähdöstä on kulunut niin kauaa, ettei perheside enää ole kiinteä eikä perheenyhdistäminen ole täten lapsen parhaan edun mukaan välttämätöntä. Tämä argumentti esitetään jopa tapauksissa, joissa pitkään aikaväliin on vaikuttanut perheenyhdistämishakemuksen pitkä käsittelyaika.

Tärkeää on korostaa vielä, että näitä argumentteja saatetaan käyttää myös tapauksissa, joissa hakijat on DNA-testien valossa todettu lähisukulaisiksi ulkomaalaislain perheenyhdistämistä koskevien kohtien edellyttämällä tavalla.

Somessa on pöyristelty tätä irakilaisperhettä koskevaa päätöstä aiheesta. Tutkimusprojektimme löydösten valossa olen itse pöyristynyt suomalaista perheenyhdistämiskäytänteistä laajemmin. Perheenyhdistäminen on jo nykyisellään käytännössä mahdotonta – kuten Outi Fingerroos, Mari Tapaninen ja Marja Tiilikainen toteavat laajan kirjoittajajoukon kanssa Vastapainon Perheenyhdistäminen -kirjassa.
Nykytilassa lapsen etu ei todellakaan toteudu perheenyhdistämishakemuksissa. Faktisesti se ei myöskään ole perheenyhdistämispäätöksiä ohjeeva periaate.

Suomen on aiheellista joko pikaisesti muuttaa käytänteitään – tai käytettyä retoriikkaa. Nykytila tekee perheenyhdistämistä hakevista ihmisistä pilkkaa ja aiheuttaa valtaisia henkilökohtaisia tragedioita.