Huomenna tähän aikaan olemme koneessa, varmaan aika väsyneinä mikäli aiemmat lähdöt antavat mitään osviittaa. Olemme juoksennelleet ympäriinsä kodissamme täyttämässä matkalaukkuja samalla miettien, mitä kaikkea voimmekaan kolmen viikon aikana tarvita.
Kannattaako mukaan ottaa allergialääkkeitä, mikäli hyttyset purevat yöllä? Vai onko niitä järkevämpää ostaa paikan päältä? Toimivatko paikalliset allergialääkkeet paremmin paikallisiin ötököihin? Vai onko hydrokortisoni vain hydrokortisonia – missä päin maailmaa vain?
Nämä kysymykset ovat sinällään aika viattomia, arkipäiväisiä. Kuitenkin niiden tausta on värittynyt: olemme lähdössä Afrikkaan. Tuohon valtavaan tuntemattomaan, joka – tiedän kyllä – ei ole mikään yksi maa, kuten arkikieli usein antaa ymmärtää.

Huomaan nolostuneena, taas kerran, kuinka värittynyt myös oma näkemykseni Afrikasta on. Kehtaanko edes mainita, että Out of Africa teki minuun nuorena lähtemättömän vaikutuksen? Ne savannit, villieläimet, lukemattomat auringonpolttamat sävyt. Täytyy myöntää, että minun täytyi taistella hieman, jottei matkalaukkuni täyttynyt kokonaan nolostuttavasta siirtomaaherra-tyylistä.

Sillä tiedänhän toki, ettei tuolla elokuvalla ja omilla hatarilla mielikuvillani ole oikeastaan mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Että oikea Afrikka elää nykyhetkessä, ei romantisoidussa menneisyydessä. Aivan tavallista elämää samoin kuin mekin täällä.

Tosin ehkei aivan kaikki sentään ole samoin. Olemme kuluneena viikkona olleet kohtuullisen pyörällä päästämme kaikista turvallisuusohjeista, joita olemme paikallisilta oppailtamme saaneet.
Tavaroiden purkaminen autosta on kadulla ehdottoman kiellettyä – on ajettava suoraan lukittuun autotalliin, ja ryhdyttävä puuhaan vasta sitten. Mikäli ketään, saati minkään näköistä epämääräistä porukkaa lymyilee talon aidan vieressä ei saa edes hiljentää vaan pitää ajaa huomaamattomasti korttelin ympäri uudestaan. Jottei taloon kiinnitettäisi huomiota, sen numeroa tai B&B:n nimeä ei lue kadulla. Onneksi samassa pihapiirissä asuu useampi perhe, isäntäväkemme totesi. Näin tunkeilijoiden on vaikeampi oppia tuntemaan rytmiämme.
Niin, en tainnut edes mainita, että kaikki nämä turvaohjeet koskevat majapaikkaamme, joka sijaitsee tarkasti rajatun ja vartioidun asuinalueen sisällä – kaupunginosassa, jossa kuulemma Etelä-Afrikan presidentilläkin on talo. Luulisi turvajärjestelyjen olevan siis kunnossa.
Kuitenkin kaikenlaista voi kuulemma käydä. Mieltäni ei suoranaisesti rauhoittanut Suomen Pretorian suurlähetystöön tekemäni puhelinsoitto, jossa virkailija rauhallisesti totesi, että Etelä-Afrikka on muutoin hieno maa – mutta kenet tahansa voidaan ryöstää aivan milloin vain. Mitkään turvajärjestelyt eivät tätä riskiä poista.
Virkailija itse oli ryöstetty kolmesti. Yhdellä kerralla ryöstäjä oli tunkeutunut hänen perheensä kotiin, kun keskimmäinen lapsista oli ollut katsomassa telkkaria sohvalla. En osaa edes kuvitella, minkälaisen slaagin itse saisin vastaavassa tilanteessa.
Kysyin, oliko hän harkinnut tapahtuman jälkeen maasta muuttoa. Hän vastasi, että on kokenut paljon eikä hätkähdä pienestä. Mikäli joku kokisi fyysistä väkivaltaa, tilanne olisi toinen. En ole aivan varma, olemmeko me yhtä paksunahkaisia. Mutta on kai tähän uskottava. On varmaan melkoinen ero omaisuusrikoksissa ja fyysisessä väkivallassa.

Olemme siis suuntaamassa maahan, jossa tämä ero on todellinen – ja paikalliset elävät senkin kanssa päivittäin.

Mutta muutoin maa on kuulemma todella hieno, kaunis. Kuvat majapaikastamme ja ympäröivästä kaupunginosasta vahvistavat tätä. Kadut ovat vehreitä, ravintoloiden ruoka-annokset houkuttelevan näköisiä. Rough guide valitsi Johannesburgin vuoden 2015 ykköskaupunkikohteeksi. Siitäs sait, Kapkaupunki!
Sinne olemme nyt mekin matkalla. Taas kerran oman tutkimusprojektini vuoksi. Minä, mieheni ja kaksi poikaamme. Tätä ennen olemme olleet samalla kokoonpanolla Nykissä, entisessä Itä-Saksassa ja Genevessä.
Nyt vuorossa Etelä-Afrikka. Mitäköhän kaikkea kolmiviikkoseemme mahtuukaan?!
Täältä tulevat Lady Manhattan ja pojat – versio Afrikka!
<>
MATKAKERTOMUKSEN SEURAAVA OSA: Kuin Kalifornia ripauksella Intiaa – ensivaikutelmia #Jozi
<>
(Lady Manhattan ja pojat oli yksityisblogini nimi, jota pidin perheemme ensimmäisellä yhteisellä tutkimusmatkallani. Suuntasimme tuolloin Manhattanille, jossa tein arkistotutkimusta YK:n ihmisoikeusjulistusten taustasta. Sittemmin blogi jatkui Saksan vuotenamme ollessani senioritutkija Max Planck Institute for Social Anthropologyn uuden Law & Anthropology -osastolla vuonna 2013. Tuolloin vietimme myös useamman kuukauden Genevessä, jossa tein kenttätöitä YK:n istunnoissa. Pienen tauon jälkeen on siis taas aika kaivaa Lady Manhattan naftaliinista!)