Kutsujat: Maksakaa puhujillenne!

Somessa levisi tänään Otso Kantokorven kirjoitus, joka oli osoitettu Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumille. Kantokorpi perustelee, miksi hän kieltäytyi Kollegiumin kutsusta osallistua keskustelusarjaan ’10 teesiä kielestä’ vailla esiintymiskorvausta.

Kantokorven aloite on sekä rohkea että tarpeellinen.

Se osuu jatkuvasti yleistyvään ongelmaan, josta olen itsekin saanut osani. Yhä useammin tutkijoille osoitetut puhujakutsut sisältävät sivulauseen ’emme valitettavasti pysty maksamaan puhujille palkkiota’.

Tämä koskee sekä yliopistojen sisällä että ulkopuolella järjestettäviä tapahtumia. Samalla ilmaistyön teettäminen muodostaa paljon laajemman ongelman, joka tuntuu vaivaavan ‘luovia’ aloja epidemiaksi asti.

Yliopistoissa maksamattomuuden kulttuuri on varmasti osin peräisin ajasta, jolloin tutkijat olivat – tai heidän oletettiin olevan – eläkeviroissa marinoituvia julkisen rahan elättejä.

Tuolloin maksuttomat esiintymiset voitiin kiistatta katsoa osaksi tutkijan virkavelvoitteita. Toki yhteiskunnallinen vuorovaikutus lukeutuu tutkijan tehtävänkuvaan edelleen – vaikkei sitä meritoitumismittareissa huomioidakaan.

Kuten tiedämme, tutkijoiden toimeentulon nykytila on usein valitettavan toinen. Yhä useammin se muodostuu matalatasoista apurahapätkistä – ilman sosiaalietuuksia. Esiintymispalkkiot ja esimerkiksi asiantuntijatehtävien palkkiot toisivat toimeentuloon tervetulleen lisän.

Yhä useampi sinnittelee kokonaan ilman apurahaa, joko työttömyysturvan tai satunnaisten keikkatulojen varassa. Tuolloin esiintymispalkkiot muuttuvat aidosti merkityksellisiksi perustoimeentulon turvaajiksi.

Kuten Kantokorpi tuo esiin, toki tutkijatkin tekevät ajoittain ilolla ilmaistyötä – esimerkiksi silloin, kun kiintoisia tapahtumia järjestävät kollegat tai riippumattomat ryhmittymät aidosti vailla riittäviä resursseja.

Olen esittänyt tällaisia kutsuja itsekin – muun muassa vuoden 2015 Allegra Lab Helsingin puitteissa järjestämäämme Koneiden yö: Kone, Koneisto, Ihminen?-tapahtumaan.

Akateemisen rahoituksen muuttuessa yhä kilpailummaksi ja jähmeämmäksi väitän tämän olevan osin väistämätöntä: yhä suurempi osuus aidosti kokeiluluontoisesta, uutta luovasta tieteesta ja taiteesta tehdään etabloitujen rahoituslähteiden ulkopuolella.

Ilmaistyökutsut ovat kuitenkin syvästi ongelmallisia silloin, kun niiden esittäjätahot eivät objektiivisesti kärsi tällaisesta resurssipulasta.

Tutkijakollegium on tällainen taho. Tiedämme kaikki, mikä on yliopistojen tämän hetkinen rahoitustilanne. Tästäkään huolimatta emme voi sallia Kollegiumin kaltaisten tahojen muuttua ilmaistyön teettäjiksi.

Kuten Kantokorpi toteaa, Kollegiumin tehtävä on tehdä huippututkimusta – mikä ei ole uskottavaa ilman rahoitusta. Pitkällä tähtäimellä ilmaistyön teettäminen muuttaa huippuasiantuntemuksen harrastustoimintaan verrannolliseksi.

Tämä puolestaan vähentää tutkimuksen yhteiskunnallista arvostusta entisestään, halusimme myöntää tätä tai emme.

Väitän, että maksamattomuuden kulttuuria ruokkii jo nykyään tutkimuksen heikko yhteiskunnallinen arvostus. Tästä puhuu kiistatta se ironinen fakta, että oikeastaan vain niiden sisällöntuottajien työstä maksetaan, jotka eivät määritelmällisesti tuota mitään sisältöä itse. Viittaan tällä mainostoimistojen copywritereihin sekä viestintätoimistojen ammattilaisiin.

Kantokorpi nostaa tekstiinsä esiin osuvan lainauksen Arendtilta

“totalitarismin kehittyessä ihmiset alkavat huomaamattaan pitää epänormaaleja asioita normaaleina. Niiden mahdollista vääryyttä ei lopulta edes osata ihmetellä.”

Näemme päivittäin, kuinka yliopistoissa epänormaali normalisoituu. Vahtimestarit käyvät tarkastamassa tutkijoiden paikallaoloa ja mittaavat näin tilojen ‘käyttöasteita’. Mittaukset vaikuttavat potentiaalisesti siihen, minkälaisia työtiloja tutkijoilla on käytettävissään.

Tutkijat tekevät ‘yrittäjähenkisesti’ ja palkatta töitä tuottaakseen emo-organisaatiolleen niiden ydinresursseja – ilman minkäänlaista vastavuoroista sitoutumista tai palkkiota organisaatioilta itseltään.

Vuosikymmeneen kukaan ei ole yliopistoissa pukahtunutkaan minkäänlaisesta palkkakehityksestä. Ainoa keskustelunaihe – josta ei enää myöskään oikein uskalleta puhua – tuntuu olevan, onko minkäänlaista rahoitusta ylipäätään olemassa.

Uuden hallintokulttuurin voimakkuus perustuu juuri siihen, että se pilkkoo potentiaalisen joukkovoiman yksittäisten ihmisten vastarinnaksi – jättäen ‘rikkurit’ oman onnensa nojaan.

Kuten Kantokorpi tuo tässä esiin, ilmaistyön kierrettä on äärimmäisen vaikea katkaista. Jos et osallistu ilmaiseksi, nimesi jää unholaan, eikä kohta kukaan edes pyydä sinua osallistumaan.

Tämän seurauksena et pääse meritoitumaan ja olet potentiaalisesti entistä huonommassa asemassa tulevissa rahoitushauissa.

Meitä ‘tarjokkaita’ on yksinkertaisesti liian paljon – ja tämä on liiallisen tohtorituotannon aiheuttaman keinotekoisen inflaation ydinongelma. Jos yksi meistä kieltäytyy, on aivan liian helppo pyytää toista halukasta tilalle.

Kierre on aukoton – tutkimusmaailmaa ei ole suotta verrattu huumekartelliin.

Seuraava suurin yhteinen haasteemme onkin: kuinka voimme löytää massavoimamme? Ilman sitä on selvää, että meidän on turha toivoa nykytilaan (positiivista) muutosta.

Sen sijaan alojemme palkallinen työ katoaa yhä nopeammin – mikä ei hyödytä meistä ketään.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s